Luku 1

Alhaalla kaninpesässä

Hyvänen aika, kuinka Liisaa väsytti! Siinä hän nyt oli istunut töyräällä sisarensa vieressä jo kauan aikaa tietämättä mihin ryhtyä. Pari kertaa hän kurkisti sisarensa kirjaan, mutta siinä ei ollut kuvia eikä tarinoita, “ja mitäpä sellaisesta kirjasta”, arveli Liisa.

Hän istui, haukotteli ja tuumiskeli, tokko kannatti nousta poimimaan satakaunoja seppeleen sitomista varten, oli näet lämmin päivä, ja Liisaa oli kuumuudesta uuvuksissa. Yhtäkkiä juosta vilisti silloin valkoinen punasilmä kani aivan hänen ohitsensa.

Tässä ei tietysti ollut mitään erittäin ihmeellistä, tuskinpa siinäkään, että kani juostessaan itsekseen mutisi:

“Voi minua poloista! Voi minua poloista! Nyt totta vie myöhästyn kun myöhästynkin!” Muistellessaan sitä jäljestäpäin Liisa ihmetteli, ettei tämä seikka häntä sen pahemmin kummastuttanut, mutta silloin hänestä kaikki tuntui aivan luonnolliselta.

Vasta silloin hänen silmänsä lensivät ihmetyksestä levälleen, kun kani toden totta otti kellon liivintaskusta, katseli sitä ja kiirehti sitten kulkuaan. Liisa hypähti pystyyn, ei hän elämäniässään ollut nähnyt kanien käyttävän liivejä tai ottavan kelloa liivintaskusta. Hehkuen uteliaisuudesta hän lähti juoksemaan kanin jäljessä nurmen poikki ja sattui juuri parahiksi näkemään, kuinka se pujahti suureen reikään pensaikon alle.

Siinä tuokiossa Liisa hyppäsi sen jäljestä hetkeäkään ajattelematta, millä keinoin pääsisi takaisin ylös.

Tie kaninpesään kulki ensin suoraan eteenpäin kuin tunneli, mutta yhtäkkiä se kääntyi alaspäin, niin äkkiä, että Liisa huomasi muitta mutkitta vaipuvansa alas kauhean syvään kaivoon.

Liekö kaivo ollut niin mahdottoman syvä vai liekö Liisa vajonnut niin hitaasti, mutta kyllä hänellä aikaa riitti katsella ympärilleen ja arvella mitä nyt seuraisi. Ensin hän koetti katsoa alaspäin nähdäkseen minne oikeastaan oli matkalla, mutta oli niin pimeätä, ettei hän voinut mitään nähdä. Sitten hän alkoi tarkastella kaivon seiniä ja huomasi, että ne olivat täynnä kirjahyllyjä ja ruokakaappeja; siellä täällä riippui kuvia ja karttoja. Liisa sieppasi ohimennen ruukkusen muutamalta hyllyltä; siinä oli kyljessä “appelsiinihilloa”, mutta hänen suureksi mielipahakseen se olikin tyhjä. Hän ei tahtonut heittää sitä alas, koska se olisi voinut satuttaa jotakuta, pisti sen vain ohi vaipuessaan jollekin hyllylle.

“Toden totta”, mietti Liisa mielessään. “Tämän jälkeen ei minusta portaita alas vieriminen ole mitenkään merkillistä. Kylläpä mahtavat ihmetellä kotona rohkeuttani! Katon harjalta putoaminen on tämän rinnalla vain lapsenleikkiä.”

Alas, alas, alas! Eikö tästä putoamisesta koskaan tulekaan loppua? “Kuinkahan monta peninkulmaa olenkaan nyt pudonnut?” hän puheli ääneen. “Varmaankin olen jo jotakuinkin lähellä maan keskustaa. Annapa olla: siis noin kuusisataa peninkulmaa syvällä luullakseni” — (Liisa oli näet oppinut yhtä ja toista koulussa, ja vaikkei tämä ollutkaan mikään sopiva tilaisuus näyttää tietojaan, koska läsnä ei ollut ainoatakaan kuulijaa, hän harjoitti kuitenkin muistiaan) — “niin, eiköhän matka ole jotakuinkin niin pitkä? Mutta olenkohan minä joutunut leveys- vai pituusasteelle?” (Liisalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sanat leveys- tai pituusaste merkitsivät, mutta ne kaikuivat niin komeilta ja suurenmoisilta.)

Hän alkoi taas tuumia. “Saa nähdä, putoanko suoraa päätä maan lävitse. Onpa hassunkurista joutua ihmisten joukkoon, jotka kävelevät päälaellaan! Muistaakseni nimitetään heitä antipatiioiksi.” (Tällä kertaa Liisa oli hyvillään siitä, ettei kukaan häntä kuunnellut, sillä tuo sana ei kaikunut aivan oikealta hänen korvissaan.) “Voinhan tietysti kysyä, mikä sen maan nimi on. Rouva hyvä, sallikaa minun kysyä, onko tämä maa Uusi Seelanti vai Australia?” (Tätä sanoessaan hän koetti niiata — ajatelkaapa — niiata pudotessaan ilman halki! Voisikohan kuka teistä tehdä niin?) “Mutta mitähän he silloin arvelevat minusta? Sellainen pieni tietämätön tyttö! Ei, parempi olla kysymättä, ehkä näen sen jossain kirjoitettuna.”

Alas, alas, alas! Liisalle ei muu neuvoksi, hän alkoi taas jutella:

“Voi, kuinka Mirri minua tänä iltana hakee! Toivottavasti he illalla muistavat antaa sille maitotilkan. Oi, Mirri, pieni kultaseni, jospa olisit täällä luonani! Täällä ilmassa ei tosin ole hiiriä, mutta sinähän voisit pyytää yölepakon, nehän ovat hiiren sukua muistaakseni. Mutta syövätköhän kissat yölepakoita?” Ja nyt alkoi Liisa tulla uniseksi ja mutisi puolitorkuksissa: “Syövätköhän kissat yölepakoita! Syövätköhän kissat yölepakoita? Syövätköhän yölepakot kissoja?” Hänellä kun ei näet ollut ketään, joka olisi vastannut, oli sama, mitenpäin hän teki kysymyksensä. Hän tunsi vaipuvansa uneen ja oli juuri unessa kävelevinään käsi kädessä Mirrin kanssa kysyen siltä sangen vakavasti: “Kas niin, Mirriseni, sano vain totuus, oletko koskaan syönyt yölepakoita?” — Läiskis — siinä samassa hän oli pitkällään risu- ja lehtiläjällä.

Liisa ei lainkaan satuttanut itseään. Yks kaks hän hypähti pystyyn ja katseli ylös, mutta hänen yläpuolellaan oli pilkkosen pimeä. Hänen edessään oli toinen pitkä käytävä, jota pitkin valkoinen kani kiireesti juosta vilisti. Nyt ei auttanut vitkastella. Tuulennopeasti Liisa hyökkäsi eteenpäin ja joutui juuri parahiksi kuulemaan, kuinka se nurkan taa kääntyessään sanoi:

“Kautta korvieni ja poskipartani, olen kuin olenkin myöhästynyt!”

Liisa oli aivan sen kintereillä, mutta kun hän tuli nurkalle, oli kani tipo tiessään ja hän oli yksin pitkässä, matalassa eteisessä, jonka katossa riippui monenmoisia kirkkaita lamppuja.

Molemmin puolin eteistä oli ovia, mutta ne olivat kaikki lukossa. Liisa koetti avata ovea, koetti toista ja kolmatta, ei yksikään auennut, ja surullisena hän astui edestakaisin arvellen ja aprikoiden mitä tehdä.

Äkkiä hän pysähtyi pienen kolmijalkaisen pöydän eteen, joka oli kokonaan paksusta lasista tehty. Siinä ei ollut mitään muuta kuin pieni kultainen avain. Liisa tarttui siihen heti ja alkoi avata sillä eteisen ovia. Mutta voi surkeata: se ei sopinut ainoaankaan, lukot olivat joko liian suuria tahi pieniä, ja ovet pysyivät kuin pysyivätkin suljettuina. No, miten ollakaan, siinä kulkiessaan Liisa keksi matalan väliverhon, jota hän ei ennen ollut huomannut, ja sen takana oli noin puolen metrin korkuinen pieni ovi. Liisa pisti pienen kulta-avaimen lukkoon, ja hänen suureksi ilokseen se sopi.

Liisa avasi oven. Se johti kapeaan käytävään, joka ei ollut hiiren reikää leveämpi. Hän laskeutui polvilleen ja näki käytävän päässä mitä ihanimman puutarhan. Hyvänen aika, kuinka hänen teki mieli päästä tästä pienestä eteisestä tuonne, missä kirjavat kukkapenkereet hohtivat ja viileät lähteet pulppusivat. Mutta ei edes hänen päänsäkään mahtunut ovesta.

“Ja mitäpä siitä jos pääni mahtuisikin”, tuumi Liisa raukka, “kun olkapääni kuitenkin jäävät tälle puolen. Oi, jospa voisin supistua kokoon kuin kaukoputki! Kunpa vain tietäisin miten pääsisi alkuun, se ehkä kävisikin laatuun.” Liisa oli, nähkääs, kokenut niin paljon kummallista tänään, ettei hänestä juuri mikään enää ollut mahdotonta.

Eipä kannattanut enää istua pikku oven luona, mitäpä hyötyä siitä oli. Liisa palasi pöydän luo arvellen, että hän ehkä löytäisi sieltä uuden avaimen tai jonkin käsikirjan, jossa olisi neuvoja, miten ihminen voi supistua kokoon kuin kaukoputki. Ja miten ollakaan, tällä kertaa hän löysi pienen pullon.

“Se on nyt vasta ilmestynyt siihen”, päätteli Liisa ja ihmetteli pulloa. Sen kaulaan oli sidottu paperiliuska, johon oli suurilla, kauniilla kirjaimilla painettu: ”Juo minut.”

On helppo sanoa: “Juo minut”, mutta Liisa oli pieni viisas tyttö eikä hätäillyt. “Katsotaanpa ensin”, tuumi hän, “onko tässä pääkallonkuva.” Hän oli näet lukenut monta jännää kertomusta lapsista, jotka olivat polttaneet itsensä, joutuneet petojen saaliiksi tai muuhun pahaan pelkästään, koska eivät olleet totelleet vanhempain ihmisten varoituksia, kun he esimerkiksi kielsivät tarttumasta tulikuumaan hiilihankoon tai terävään veitseen. Hän tiesi myös, että ennemmin tai myöhemmin käy huonosti, jos juo pullosta, johon on merkitty pääkallonkuva.

“Tämäpä tuntuu kummalta!” sanoi Liisa. “Minä supistun varmaan paraikaa kokoon kuin kaukoputki.”

Oikein arvattu, hän oli nyt vain vaaksan pituinen. Liisa ihastui tästä kovin, sillä nyt hän luuli voivansa astua pikku oven kautta ihanaan puutarhaan. Mutta ensin hän odotti kotvan aikaa nähdäkseen, kestikö kutistumista vielä, milteipä häntä vähän pelotti. “Sillä kukapa tietää”, hän mietti, “vaikka minun kävisi kuin kynttilän, joka palaa tyhjiin.” Ja nyt hän alkoi miettiä, millainen kynttilä on, kun se on palanut tyhjiin, mutta vaikka kuinka olisi koettanut hän ei muistanut miltä se näytti.

No niin — kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut, hän päätti mennä puutarhaan; mutta voi Liisa raukkaa! Ovella hän huomasi unohtaneensa kulta-avaimen, ja kääntyessään takaisin sitä ottamaan hän huomasi kauhukseen ettei enää ylettynytkään pöydälle. Hän näki aivan selvästi avaimen lasin lävitse ja koetti kiivetä ylös pöydän jalkoja myöten, mutta ne olivat liian liukkaat. Kerran toisensa jälkeen hän putosi maahan, ja viimein hän väsyneenä istuutui ja purskahti katkeraan itkuun.

Hetken aikaa siinä itkettyään hän alkoi torua itseään kuten hänen oli tapana. Hän näet antoi usein itselleen hyviä neuvoja, vaikka seurasi niitä harvoin. Saattoipa hän joskus torua itseään niinkin ankarasti, että alkoi itkeä, ja kerran hän antoi itselleen aimo korvapuustin, kun hän pelatessaan itsensä kanssa krokettia oli tehnyt vääryyttä. Tämä pieni merkillinen lapsi leikki näet mielellään olevansa kaksi eri ihmistä.

“Mutta nyt ei tosiaankaan kannata olla olevinaan kaksi eri henkilöä”, huokasi Liisa raukka. “Hyvä jos minusta on yhdeksikään ihmiseksi!”

Samassa hänen silmänsä sattuivat pieneen lasilippaaseen pöydän alla. Hän avasi sen. Siinä oli hyvin pieni kakku, johon oli sievästi rusinoilla kirjoitettu: ”Syö minut“.

“Syön kuin syönkin”, arveli Liisa. “Jos se muuttaa minut suuremmaksi, yletyn ottamaan avaimen pöydältä; jos se taas muuttaa minut vielä pienemmäksi, mahdun ryömimään oven alitse, ja niin pääsen joka tapauksessa puutarhaan.”

Hän maistoi pienen palan ja arveli uteliaana: “Ylöspäinkö vai alaspäin?” Ja jotta paremmin tuntisi minnepäin kasvoi, pani hän kätensä päälaelleen. Suureksi kummakseen hän ei huomannut mitään muutosta koossaan. Olipa vain yhtä pieni kuin ennenkin.

Silloin hän rohkeasti pisti kakun suuhunsa ja söi sen kokonaan.