Luku 10

The Meriäyriäisen hyppy

Valekilpikonna huokasi syvään ja nosti toisen lämsänsä selkäpuolen silmilleen. Se katsoi Liisaan ja koetti puhua, mutta jonkin aikaa tukahduttivat huokaukset siltä äänen.

“Aivan kuin olisi saanut ruohon kurkkuunsa”, sanoi aarnikotka. Ja sitten se alkoi koputtaa ja hakata toista selkään tarmonsa takaa. Viimein valekilpikonna pääsi ääneen, ja kyynelet poskia pitkin valuen se alkoi taas kertoa:

“Sinä et luultavasti ole paljon oleskellut meren pohjassa.” “En suinkaan”, virkkoi Liisa. “Et luultavasti myöskään ole koskaan joutunut tuttavuuteen meriäyriäisen kanssa”. (Liisa aikoi sanoa: “Kerran maistoin —”, mutta katkaisi äkkiä puheensa ja sanoi: “En, en koskaan.”). “Sinulla ei siis saata olla aavistusta siitä kuinka ihana meriäyriäisen hyppy on.”

“Ei todellakaan”, sanoi Liisa. “Minkälainen tanssi se on?”

“No niin”, puuttui aarnikotka puheeseen, “ensin asetutaan riviin meren rantaa pitkin —”

“Kahteen riviin!” huudahti valekilpikonna. “Hylkeet, merikilpiöt ja muut sellaiset, ja sitten kun kaikki maneetit ensin on siivottu tieltä pois —”

“Johon tavallisesti kuluu pitkä aika”, keskeytti aarnikotka.

”— astutaan eteenpäin paritusten —”

“Jokaisella meriäyriäinen tanssikumppanina!” huusi aarnikotka.

“Tietysti”, sanoi valekilpikonna, “kaksi askelta eteenpäin, sitten taas asetutaan paritusten —”

”— vaihdetaan meriäyriäistä ja peräydytään samassa järjestyksessä”, jatkoi aarnikotka.

“Sitten”, sanoi valekilpikonna, “heitetään —”

“Meriäyriäiset!” ulvoi aarnikotka ja kimmahti ylös ilmaan.

”— niin kauas merelle kuin voidaan —”

“Uidaan niiden jäljestä!” karjui aarnikotka.

“Heitetään kuperkeikkaa meressä!” huusi valekilpikonna keikahdellen hurjasti edestakaisin.

“Vaihdetaan taas meriäyriäisiä!” kiljui aarnikotka.

“Takaisin taas maalle päin, ja — siinä on koko ensimmäinen vuoro”, sanoi valekilpikonna alentaen ääntänsä. Ja nyt molemmat eläimet, jotka tähän asti olivat hyppineet kuin hassut, istuutuivat äkkiä maahan sangen surullisina ja rauhallisina ja katsoivat Liisaan.

“Se on kai erinomaisen sievä tanssi”, virkkoi Liisa arasti.

“Tahtoisitko nähdä pienen näytteen siitä?” kysyi valekilpikonna.

“Kovin mielelläni”, vastasi Liisa.

“Koetetaanpa ensimmäistä vuoroa!” sanoi valekilpikonna aarnikotkalle. “Voimme kyllä tanssia ilman meriäyriäisiä. Kumpi meistä laulaa?”

“Oi, sinä tietysti”, sanoi aarnikotka. “Minä olen unohtanut sanat.”

Ja niin alkoivat molemmat juhlallisesti tanssia Liisan ympärillä, astuivat tuon tuostakin hänen varpailleen, kun joutuivat aivan hänen lähelleen, ja löivät etukäpälillään tahtia. Valekilpikonna lauloi hyvin hitaasti ja surullisesti seuraavan laulun:

Etanalle valkoturska virkkoi: “Liiku nopsempaan! Merisika purstölleni juur’ on polkemaisillaan. Kas, kun meriäyriäiset, kilpikonnat kiitää pois; rannalla ne vartoo, etkö karkeloon sä käydä sois?

“Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois? Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?

“Ei, et arvata sa saata, kuinka kaunis onkaan tie, konsa äyriäisten kanssa merelle se meidät vie!” Mutta etanainen empi! “Liian pitkä tie se ois!” Tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois, tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois.

Tuohon sulho suomuniekka: “Siitä viis kuin pitkä tie.” Tuolla meren tuolla puolen totta toinen ranta lie. Sitä lähempänä Ranska, Englanti jos loitoll’ ois. Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois? Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?

“Kiitos, sepä oli todella erinomaisen hauska tanssi”, sanoi Liisa hyvin iloisena, kun tanssi vihdoin oli lopussa, “ja tuo ihmeellinen laulu valkoturskasta on mielestäni hyvin sievä.”

“Ah, niin, valkoturskasta muistan”, sanoi valekilpikonna, “ne — olet kai nähnyt niitä?”

“Kyllä”, sanoi Liisa, “olen usein nähnyt niitä aami…” Hän vaikeni äkkiä.

“Minä en tiedä kuka Aami lienee”, sanoi valekilpikonna, “mutta jos olet nähnyt niitä usein, tiedät tietysti minkä näköisiä ne ovat.”

“Enköhän”, arveli Liisa miettiväisenä. “Ne pitävät pyrstönsä suussa ja ovat aivan korppumurujen peitossa.”

“Sinä erehdyt murusten suhteen”, sanoi valekilpikonna, “ne kyllä liukenevat meressä pois. Mutta ne pitävät pyrstönsä suussa, ja siihen on syynä —” samassa valekilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä. “Kerro hänelle, mikä siihen on syynä, ja koko tuo juttu”, se sanoi aarnikotkalle.

“Syy on siinä”, selitti aarnikotka, “että ne tahtoivat tanssia meriäyriäisten kanssa. Sitten ne ajettiin merelle. Sitten ne putosivat syvälle. Ja sitten niiden pyrstö tarttui suuhun. Ja sitten ne eivät enää saaneet sitä pois. Siinä koko juttu.”

“Kiitos”, sanoi Liisa, “se oli kovin hauska juttu. En ole koskaan ennen tietänyt näin paljon valkoturskasta.”

“Voin minä kertoa sinulle vielä enemmänkin jos tahdot”, lausui aarnikotka. “Tiedätkö, mistä syystä sitä sanotaan _valko_turskaksi?”

“En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi”, sanoi Liisa. “Mistä syystä?”

“Sitä käytetään kenkiin ja saappaisiin”, sanoi aarnikotka sangen juhlallisesti.

Liisa oli perin ymmällä. “Käytetään kenkiin ja saappaisiin!” hän toisti kummastuneena.

“Miksikä ei, mitä sinä sitten käytät kenkiisi”, sanoi aarnikotka. “Minä tarkoitan, millä mustaat ne?”

Liisa katseli kenkiinsä ja tuumi hetken ennen kuin vastasi. “Luullakseni ne on mustattu kenkävoiteella.”

“Meren pohjassa ei kenkiä mustata vaan valkaistaan, ja siihen käytetään valkoturskaa. Ymmärrätkö nyt?”

“Ja mistä aineesta jalkineet tehdään?” kysyi Liisa kovin uteliaasti.

“Tietysti nahkiaisista”, vastasi aarnikotka jotenkin kärsimättömästi, “tuon voisi mikä rapu tahansa sinulle kertoa. Mutta kerropas sinä nyt meille jotain omista seikkailuistasi.”

“Minä voin kertoa teille seikkailuja tästä aamusta alkaen”, lausui Liisa hiukan arasti, “mutta eilisestä päivästä en viitsi kertoa, sillä silloin olin aivan eri henkilö.”

“Selitä tarkemmin”, sanoi valekilpikonna.

“Ei, ei! Ensin seikkailut”, sanoi aarnikotka kärsimättömästi, “selitykset ovat aina niin pitkäveteisiä.”

Niinpä Liisa siis alkoi kertoa seikkailujaan siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran näki valkokanin. Hän oli ensin vähän hermostunut, sillä molemmat eläimet tunkeutuivat kummaltakin puolen aivan hänen päälleen silmät ja suu sepposen selällään, mutta hänen rohkeutensa kasvoi mitä kauemmin hän kertoi. Hänen kuulijansa olivat aivan hiljaa, kunnes hän alkoi kertoa, kuinka oli lausunut kaalimadolle: “Kuules nyt, pappa Kanttarelli”, ja kuinka koko runo meni väärin. Silloin valekilpikonna veti syvään henkäyksen ja arveli:

“Varsin merkillistä.”

“Niin merkillistä kuin ikinä olla saattaa”, sanoi aarnikotka.

“Koko runo meni väärin!” toisti valekilpikonna miettiväisenä. “Olisipa hauskaa kuulla hänen lausuvan jotain nyt. Käske hänen alkaa!” Se katsoi aarnikotkaan, jolla se luuli olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa Liisaan.

“Nouse seisomaan ja lausu!”

“Jopa nuo eläimet komentavat ja luettavat läksyjä yhtä mittaa”, mietti Liisa. “Aivan kuin olisin koulussa.” Hän nousi kuitenkin seisomaan ja alkoi lausua. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä meriäyriäisen hyppyä, että hän tuskin itsekään tiesi mitä sanoi ja kaikki sanat menivät ihan sekaisin:

Äyriäinen peilin eessä ihasteli itseään, punaviitta ylväs yllä seisoi, suki viiksiään, saksihinsa tarttui, taiten parran päitä pujeroi, jalat käänsi kannatusten, niin kuin nenä neuvon soi.

“Se oli aivan eri lailla kuin minun lapsuudessani oli tapana lausua”, sanoi aarnikotka.

“Minä en tosin koskaan ennen ole sitä kuullut”, virkkoi valekilpikonna, “mutta mielestäni se on vain tyhjänpäiväistä lorua koko runo.”

Liisa ei puhunut mitään; hän istuutui maahan ja kätki kasvot käsiinsä miettien, tokko mikään enää ikipäivinä olisi luonnollista ja jokapäiväistä.

“Olisipa hauska saada kuulla selitys tähän”, sanoi valekilpikonna.

“Ei hän osaa sitä selittää”, sanoi aarnikotka nopeasti. “Jatka seuraavasta säkeistöstä!”

“Mutta kantapäät?” intti valekilpikonna. “Kuinka hänen nenänsä saattoi neuvoa niitä kääntämään?”

“Se on ensimmäinen asento tanssissa”, väitti Liisa, mutta oli siitä huolimatta hirveän hämillään ja olisi mieluimmin vaihtanut puheenaihetta.

“Jatka seuraavasta värssystä”, toisti aarnikotka. “Se alkaa näin: — Katso, täss’ on…”

Liisa ei uskaltanut olla tottelematon, ja vaikka hän oli varma siitä, että kaikki menisi päin seiniä, hän jatkoi vapisevalla äänellä:

“Katso, täss’, on kaunis maani!” lausui vanha lohi noin. “Soma minulla on sormus, herkut kutsuu kukkuroin…”

“En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä on tuommoisen lorun latelemisesta”, keskeytti valekilpikonna, “koska et kuitenkaan osaa sitä selittää? Enpä ole pahempaa sekasotkua eläissäni kuullut!”

“Niin, taitaa tosiaankin olla parasta, että lopetat”, sanoi aarnikotka. Ja Liisa totteli ilomielin.

“Koetetaanko toista vuoroa meriäyriäisen hypystä?” virkkoi aarnikotka. “Vai olisiko sinusta hauskempi kuulla valekilpikonnan laulavan jotain?”

“Oh, jos valekilpikonna tahtoo olla niin ystävällinen ja laulaa jonkin laulun, olen kovin iloinen”, vastasi Liisa niin kiihkeästi, että aarnikotka puolittain loukkaantuneena virkkoi: “Hm! Makuasia! Laula hänelle ‘Kilpikonnaliemi’, laulathan, veli veikkonen!”

Valekilpikonna huoahti syvään ja alkoi haikealla äänellä, jonka nyyhkytykset tuon tuostakin sortivat, laulaa seuraavasti:

Ihana liemi, vihreä, sakea, kuinka on höyrysi kuuma ja makea! Keltäpä ei vesi kielelle kihoo? Herkulla moisella laihakin lihoo.

Lienten liemi, kultainen! Lienten liemi, kultainen! Li-iemi ihana-ainen!

Li-iemi ihana-ainen! Lienten liemi ku-ulta, liemi, liemi kultainen!

Ihana liemi, ken pöytähän kalaa, lintua tai mitä muuta nyt halaa? Kaikki on rinnallas kehnoa, pientä, kiitämme sinua, kultaista lientä! Li-iemi ihana-ainen! Li-iemi ihana-ainen! Lie-ienten liemi ku-ulta, liemi, liemi kultainen.

“Kuoro vielä kerran!” huusi aarnikotka, ja valekilpikonna oli juuri alkamaisillaan, kun äkkiä etäisyydestä kuului huuto: “Oikeudenkäynti alkaa!”

“Tule!” huusi aarnikotka ja Liisan käteen tarttuen kiirehti matkaan kuuntelematta laulua loppuun.

“Mikä oikeudenkäynti?” läähätti Liisa juostessaan, mutta aarnikotka vastasi vain: “Tule!” ja juoksi yhä nopeammin. Heidän takanaan kaikuivat yhä vienommin ja vienommin tuulen tuomina surumieliset sanat:

“Lienten liemi ku-ulta, liemi liemi kultainen!”