Luku 7

Hullu teeseura

Talon edustalla oli katettu pöytä puun varjossa, ja höperö jänis ja hatuntekijä istuivat sen ääressä. Heidän välissään istui murmeli sikeän unen vallassa. Sen pöytäkumppanit käyttivät sitä jonkinlaisena pieluksena, nojasivat kyynärpäänsä siihen ja puhuttelivat toisiaan sen pään ylitse. “Kovin epämukava asento murmelille”, ajatteli Liisa, “mutta ehkä se ei nukkuessaan kärsi siitä.”

Pöytä oli hyvin iso, mutta nuo kolme istuivat aivan likitysten yhdessä nurkassa. “Ei ole tilaa!” he huusivat nähdessään Liisan tulevan. “Tässä on yllin kyllin tilaa”, sanoi Liisa loukkaantuneena ja istuutui isoon nojatuoliin pöydän toiseen päähän.

“Saako olla viiniä?” kysyi höperö jänis ystävällisesti.

Liisa katseli ympäri pöytää, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin teetä. “En minä näe tässä viiniä”, hän sanoi.

“Ei sitä olekaan”, sanoi höperö jänis.

“Silloin ei ole juuri kohteliasta tarjota sitä minulle”, sanoi Liisa harmissaan.

“Ei sekään ollut liioin kohteliasta, että sinä kävit pöytään kenenkään pyytämättä”, sanoi höperö jänis.

“En minä tiennyt, että se oli sinun pöytäsi”, sanoi Liisa, “se on katettu paljon useammalle kuin kolmelle.”

“Sinun hiuksesi kaipaavat saksia”, sanoi hatuntekijä. Hän oli hetken aikaa tarkastanut Liisaa hyvin uteliaasti, ja nämä olivat hänen ensi sanansa.

“Sinun ei pidä tehdä henkilökohtaisia huomautuksia”, sanoi Liisa jotenkin ankarasti, “se on kovin epähienoa.”

Hatuntekijän silmät lensivät selälleen, kun hän tämän kuuli, mutta hän ei sanonut muuta kuin: “Missä suhteessa korppi on kirjoituspöydän kaltainen?”

“Ahaa, nyt tulee hauskaa!” arveli Liisa. “Onpa hauskaa että he rupeavat arvoitusleikkisille. Luulen että voin sen arvata”, hän sanoi ääneen.

“Tarkoitatko, että voit ratkaista sen?” sanoi höperö jänis.

“Tietysti”, sanoi Liisa.

“Silloin sinun pitää sanoa mitä tarkoitat”, sanoi höperö jänis.

“Niinpä kyllä”, vastasi Liisa nopeasti; “ainakin — ainakin minä tarkoitan mitä sanon — sehän on aivan sama asia.”

“Ei lainkaan sama asia!” sanoi hatuntekijä. “Mitä ajatteletkaan, aivan yhtä hyvin voisit sanoa että minä näen mitä syön, on sama asia kuin minä syön mitä näen!”

“Aivan yhtä hyvin voisit sanoa”, lisäsi tähän höperö jänis, “että minä haluan sitä mitä saan on sama asia kuin minä saan mitä haluan.”

“Aivan yhtä hyvin voisit sanoa”, lisäsi murmeli, joka näytti puhuvan unessa, “että minä hengitän, kun nukun on sama kuin minä nukun, kun hengitän.”

“Sinulle se onkin sama asia”, sanoi hatuntekijä. Tähän päättyi keskustelu, ja seura istui hetken aikaa ääneti. Liisa sillä aikaa koki muistella mitä oli kuullut korpeista ja kirjoituspöydistä, mutta sitä ei karttunut paljon.

Hatuntekijä katkaisi ensiksi hiljaisuuden. “Monesko päivä tätä kuuta onkaan tänään?” hän kysyi kääntyen Liisan puoleen. Hän otti kellon taskustaan ja katseli siihen levottomana, ravisti sitä tuon tuostakin ja painoi korvaansa.

Liisa mietti hetkisen ja vastasi sitten: “Neljäs.”

“Kahden päivän virhe!” huoahti hatuntekijä. “Minähän sanoin että voi turmelee koneiston!” hän lisäsi katsoen äkäisesti höperöön jänikseen.

“Se oli kaikkein parasta voita”, sanoi höperö jänis nöyrästi.

“Vaikkakin, mutta joku leivänmuru on varmaan päässyt siinä samassa pujahtamaan sisään; kuka käski sinun kaivaa sitä leipäveitsellä?”

Höperö jänis otti kellon ja tarkasti sitä alakuloisena, kastoi sen sitten teekuppiin ja tarkasti taas, mutta ei keksinyt sen parempaa sanottavaa kuin äskeisen huomautuksensa: “Se oli todellakin kaikkein parasta voita.”

Liisa kurkisti hänen olkansa takaa uteliaana kelloon.

“Hyvänen aika, kuinka hassu kello!” sanoi hän. “Se näyttää kuukauden päivän, mutta ei mitä kello on.”

“Mistä syystä sen pitäisi?” murahti hatuntekijä. “Näyttääkö sinun kellosi mikä vuosi on?”

“Ei suinkaan”, vastasi Liisa nopeasti, “silloinhan se saisi kovin kauan, kokonaisen vuoden, näyttää samaa.”

“Niin juuri minun kelloni tekee”, sanoi hatuntekijä.

Liisa oli aivan ymmällä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt hatuntekijän selitystä. Se oli hänen mielestään kerrassaan järjetön. “Minä en oikein ymmärrä”, hän sanoi niin kohteliaasti kuin taisi.

“Murmeli on taas nukahtanut”, sanoi hatuntekijä ja tipautti vähän kuumaa teetä sen kuonolle.

Murmeli pudisti kärsimättömästi päätään ja virkkoi silmiään avaamatta: “Tietysti, tietysti, aioin juuri itse huomauttaa samaa.”

“Joko olet ratkaissut arvoituksen?” sanoi hatuntekijä kääntyen taas Liisan puoleen.

“En, enkä enää koetakaan”, sanoi Liisa. “Kuinka vastaus kuuluu?”

“Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta”, sanoi hatuntekijä.

“Eikä minulla”, sanoi höperö jänis. Liisa huokasi kyllästyneenä. “Minusta voisitte käyttää aikaanne johonkin parempaan kuin tuhlaamalla sitä arvoituksiin, joihin ei ole vastausta”, hän sanoi.

“Jos sinä tuntisit ajan yhtä hyvin kuin minä”, vastasi hatuntekijä, “niin et puhuisi kuinka me käytämme sitä, vaan kuinka se käyttää meitä.”

“En ymmärrä mitä tarkoitat”, lausui Liisa.

“Tietysti et”, sanoi hatuntekijä viskellen ylenkatseellisesti päätään. “Uskallanpa väittää, ettet ole koskaan puhutellut Aikaa.”

“Tuskinpa”, vastasi Liisa varovasti. “Mutta äitini sanoo aina kun juoksentelen pihalla, etten saa hukuttaa aikaa.”

“Ohoo, sepä olisikin vaikeata. Ei aikaa niin vain hukuteta mihin pihakaivoon tahansa. Mutta jos olet hyvissä väleissä sen kanssa, niin se tekee melkein mitä haluat, ainakin mitä kelloon tulee. Otaksutaan, että kello on esimerkiksi yhdeksän aamulla, siis juuri koulutunnin aika. Nyt sinun tarvitsee vain antaa pieni vihjaus ajalle, ja yks kaks kello pyörähtää! Puoli kaksi, siis päivällisaika!”

“Toivoisinpa että niin olisi”, huokaisi höperö jänis hiljaa.

“Sepä olisi mainiota, todella mainiota”, sanoi Liisa miettiväisenä.

“Mutta ehkä en silloin vielä olisi kyllin nälissäni, vai mitä?”

“Ehkäpä et ensin”, sanoi hatuntekijä, “mutta voisihan se olla puoli kaksi niin kauan kuin tahdot.”

“Niinkö te täällä teette?” kysyi Liisa.

Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. “En minä”, lausui hän. “Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen). Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti laulaa”:

Liuskis, läyskis, lepakko! Oletpa kumma olento!

“Etkö tunnekin tämän laulun?”

“Olen kyllä kuullut jotain sentapaista”, sanoi Liisa.

“Siihen on vielä jatkoa”, lausui hatuntekijä ja alkoi laulaa:

Lähdet maasta, lennähtäin niin kuin teevati pilviin päin Liuskis, läyskis —

Samassa murmeli ravisti itseään ja alkoi unen pöpperössä laulaa ja lauloi laulamistaan, kunnes toiset nipistivät sitä niin että se taukosi.

“Mutta ajattelepas, tuskin olin lopettanut ensimmäisen värssyn”, puheli hatuntekijä, “kun kuningatar syöksyy istuimeltaan ja huudahtaa: — Tuollainen laulu on ajan tappamista! Katkaiskaa hänen kaulansa!”

“Julmaa! Kauheata!” huudahti Liisa.

“Ja siitä päivin”, jatkoi hatuntekijä surullisella äänellä, “ei aika tahdo tehdä mitään mielikseni! Nyt on kello aina vain viisi…”

Sukkela ajatus johtui Liisan mieleen. “Senkö vuoksi teillä on näin monta paria teekuppeja pöydällä?” kysyi hän.

“Juuri sen vuoksi”, huoahti hatuntekijä, “on aina teeaika eikä ole ketään, joka pesisi kupit välillä.”

“Te muutatte siis aina paikkaa, arvaan”, sanoi Liisa.

“Niin juuri”, vastasi hatuntekijä, “kun olemme käyttäneet yhdet kuppiparit, siirrymme seuraavaan paikkaan.”

“Mutta miten sitten käy, kun tulette takaisin siihen mistä aloititte?” rohkeni Liisa kysyä.

“Eiköhän vaihdeta keskustelunaihetta”, keskeytti höperö jänis haukotellen. “Minusta tämä alkaa tuntua pitkäpiimäiseltä. Minä ehdottaisin, että tämä nuori neiti kertoo meille jonkin tarinan.”

“Pelkään etten osaa mitään”, sanoi Liisa hämillään ehdotuksesta.

“Murmelin pitää kertoa!” huusivat silloin molemmat. “Herää, murmeli!” Näin huutaen alkoivat he nipistää sitä molemmilta puolilta.

Murmeli avasi hitaasti silmänsä. “En minä nukkunut”, se sanoi käheällä, heikolla äänellä. “Kuulin joka ainoan sanan, minkä te vekkulit puhuitte.”

“Kerro meille tarina!” sanoi höperö jänis.

“Niin kerropa, kiltti murmeli!” pyysi Liisakin.

“Ja kiireesti”, lisäsi hatuntekijä, “muuten nukahdat taas ennen kuin se alkaa.”

“Oli kerran kolme pientä sisarta”, alkoi murmeli nopeasti, “ja heidän nimensä olivat Liina, Tiina ja Siina ja he asuivat syvällä, syvällä kaivossa…”

“Mitä he söivät?” kysyi Liisa, jolle syöminen ja juominen olivat hyvin tärkeitä asioita.

“He söivät siirappia” sanoi murmeli mietittyään hetken aikaa.

“Mutta sehän ei ole mahdollista”, huomautti Liisa arasti, “he olisivat sairastuneet siitä.”

“Niin kävikin”, sanoi murmeli. “He tulivat hyvin sairaiksi.”

Liisa koetti hetkisen kuvitella mielessään miltä tällainen eriskummallinen elämä tuntuisi, mutta se oli hänestä aivan liian ihmeellistä. Hän kysyi siis: “Mutta kuinka he saattoivat elää alhaalla kaivossa?”

“Ota vähän enemmän teetä”, sanoi höperö jänis Liisalle.

“Vähänkö enemmän”, sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. “Kuinka voisin ottaa enemmän, eihän minulla ole ollut tippaakaan kupissani koko aikana.”

“Tarkoitat kai, ettet voi ottaa vähemmän”, sanoi hatuntekijä, “on varsin helppoa ottaa enemmän kuin ei mitään.”

“Ei kukaan kysynyt sinun ajatustasi”, sanoi Liisa.

“Kukahan meistä nyt tekee henkilökohtaisia huomautuksia?” kysyi hatuntekijä voitonriemuisesti.

Liisa ei tietänyt kuinka tähän vastata. Hän otti siis vähän teetä ja voileivän ja kääntyi sitten murmelin puoleen uudistaen kysymyksensä: “Kuinka he saattoivat elää alhaalla kaivossa?”

Murmeli mietti taas jonkin minuutin ja vastasi sitten: “Se oli siirappikaivo.”

“Sellaisia ei olekaan!” Liisa alkoi jo suuttua, mutta hatuntekijä ja höperö jänis varoittivat: “Hyss! Hyss!” ja murmeli murahti äreästi: “Ellet ole siivolla, saat itse kertoa tarinan loppuun.”

“Ei, ei, ole niin hyvä ja jatka vain”, sanoi Liisa nöyrästi. “En minä enää keskeytä. Voihan olla jokin siirappikaivo.”

“Jokin, todellakin!” virkkoi murmeli äkäisesti. Se suostui kuitenkin jatkamaan tarinaansa. “Ja sitten nuo kolme pikku sisarta alkoivat opetella maalaamaan, ajatelkaapa —”

“Millä he maalasivat?” kysyi Liisa, joka peräti unohti äskeisen lupauksensa.

“Siirapilla”, vastasi murmeli tällä kertaa miettimättä hetkeäkään.

“Minä tarvitsen puhtaan kupin”, keskeytti hatuntekijä. “Muutetaan kaikki paikkaa.”

Hän siirtyi paikaltaan; murmeli seurasi häntä, höperö jänis siirtyi murmelin paikalle, ja Liisan täytyi hyvin vastenmielisesti istua höperön jäniksen paikalle. Hatuntekijä oli ainoa, jolla oli jotain hyötyä tästä muutosta, ja Liisan paikka oli paljon huonompi kuin entinen. Höperö jänis oli näet juuri kaatanut kerma-astian lautaselleen.

Liisa ei uskaltanut enää suututtaa murmelia, sen tähden hän kysyi hyvin varovasti: “Mutta minä en oikein ymmärrä. Kuinka he saattoivat maalata siirapilla?”

“Voithan sinä maalata vesivärilläkin, miksi ei siis voisi maalata siirappivärillä, senkin hölmö”, tiuskasi hatuntekijä.

Liisa ei ollut kuulevinaan hatuntekijän nenäkkyyttä, ja murmeli jatkoi haukotellen ja silmiään hieroen. Se alkoi näet käydä uniseksi.

“No niin, he oppivat maalaamaan ja maalasivat kaikenlaista, kaikkia kapineita jotka alkoivat m:llä.”

“Miksi juuri m:llä?” kysyi Liisa.

“Miksi ei sillä?” virkkoi höperö jänis.

Liisa vaikeni.

Murmeli sulki silmänsä hetkeksi ja alkoi torkkua, mutta kun hatuntekijä nipisti sitä, heräsi se kirkaisten ja jatkoi edelleen: ”— kaikkea mikä alkoi m:llä, kuten muurahaisia, muistoa, melua ja monta.”

Liisa joutui yhä enemmän ymmälle. “Mutta minä en ymmärrä”, sanoi hän.

“Ole sitten vaiti”, tiuskasi hatuntekijä.

Tämmöistä hävyttömyyttä ei Liisa enää voinut kestää. Hän nousi istuimeltaan syvästi loukkaantuneena ja lähti pois. Murmeli vaipui samassa silmänräpäyksessä uneen, eivätkä toiset välittäneet Liisan lähdöstä, vaikka hän kaksi tai kolme kertaa katsahti taakseen salaa toivoen, että he kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran kääntyessään hän näki heidän koettavan pistää murmelia teekannuun.

“En ikimaailmassa enää mene tuonne!” sanoi Liisa samotessaan metsän läpi. “Typerämmässä teeseurassa en toden totta vielä eläissäni ole ollut.”

Näin puhellessaan hän huomasi, että eräässä puussa oli ovi, joka johti suoraan sisälle runkoon.

“Sepä ihmeellistä”, tuumi hän. “Mutta kaikkihan on tänään ihmeellistä. Luullakseni on parasta astua heti paikalla sisään.” Ja niin hän tekikin.

Hän saapui taas samaan pitkään käytävään aivan lähelle pientä lasipöytää. “Tällä kertaa olen viisaampi”, hän arveli, otti pienen kulta-avaimen ja avasi oven, joka johti puutarhaan. Sitten hän alkoi pureksia sientä (hänellä oli vielä pieni palanen taskussaan), kunnes oli noin jalan pituinen, ja astui kapeata käytävää pitkin — ja niin hän vihdoin joutui ihanaan puutarhaan, missä koreat kukat tuoksuivat ja vilpoiset suihkulähteet lorisivat.