Luku 11

Kuka varasti leivokset?

Kun he saapuivat paikalle, istuivat herttakuningas ja herttakuningatar valtaistuimellaan ja heitä ympäröi sankka joukko mitä erilaisimpia pikku lintuja ja elukoita sekä sen lisäksi koko korttipakka. Heidän edessään oli sotamies kahleissa, ja hänen kummallakin puolellaan seisoivat vartijat. Aivan kuninkaan vieressä oli valkoinen kani torvi toisessa kädessä, toisessa pergamenttikäärö. Keskellä pihaa oli pöytä ja pöydällä suuri vadillinen leivoksia; ne näyttivät niin herkullisilta, että Liisalle tuli nälkä niitä katsellessa.

“Toivoisinpa, että oikeudenkäynti jo olisi päättynyt”, tuumi hän, “jotta saisimme virvokkeita.”

Mutta siitä ei näyttänyt olevan paljon toivoa, ja Liisa alkoi siis ajan kuluksi tarkastella ympäristöään.

Liisa ei koskaan ennen ollut nähnyt käräjäpihaa, mutta hän oli lukenut sellaisista paljon ja oli hyvin mielissään, kun huomasi tuntevansa nimeltä melkein kaikki läsnäolijat. “Tuo tuossa, jolla on noin suuri tekotukka, on tuomari”, päätteli hän itsekseen.

Tuomari oli muutoin kuningas, ja kun hänellä oli kruunu valetukallaan näytti hän perin hassunkuriselta, ainakaan ei kruunu häntä somistanut.

“Ja tuossa on valamiehistön istuinpaikka”, ajatteli Liisa, “ja nuo kaksitoista elukkaa (hänen täytyi, nähkääs, kutsua heitä elukoiksi, sillä muutamat valamiehistä olivat eläimiä, toiset lintuja), ne ovat luullakseni valamiehiä.” Liisa lausui viimeisen sanan kahdesti tai kolmesti, hän oli näet kovin ylpeä siitä, että tiesi mitä se merkitsi, tuskinpa vain moni sen ikäinen tyttö olisi tiennyt.

Nuo kaksitoista valamiestä kirjoittivat hyvin uutterasti kivitauluihin. “Mitä he tekevät?” kuiskasi Liisa aarnikotkalle. “Eiväthän he voi mitään kirjoittaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut.”

“He piirtävät nimensä”, kuiskasi aarnikotka vastaukseksi, “he pelkäävät unohtavansa sen ennen oikeudenkäynnin loppua.”

“Pöllöpäät!” virkkoi Liisa äkäisesti aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä, sillä valkoinen kani huusi: “Hiljaa oikeussalissa!” Ja kuningas nosti silmälasit nenälleen ja kurkisti tarkoin ympärilleen nähdäkseen kuka puhui.

Liisa näki paikaltaan yhtä selvästi, kuin jos olisi seisonut valamiesten selän takana, kuinka nämä kaikki kirjoittivat tauluihinsa: “Pöllöpäät!” Hän huomasi myös, että yksi heistä ei tietänyt kuinka sana “pöllö” jaetaan tavuihin ja kysyi sitä naapuriltaan. “Kyllä heidän taulunsa mahtavat olla ihanassa siivossa oikeudenkäynnin päätyttyä!” arveli Liisa.

Erään valamiehen kivikynä kirskui. Tätä ei Liisa tietysti voinut sietää, hän astui poikki koko oikeussalin, hiipi valamiehen selän taa ja sai pian tilaisuuden siepata kynän pois. Hän teki sen niin näppärästi, että pikku valamies raukka (se oli Ville, sisilisko) ei voinut lainkaan ymmärtää minne se hävisi. Etsittyään sitä siis ensin joka paikasta sen täytyi vihdoin ruveta kirjoittamaan sormellaan, ja se oli jotenkin tarpeetonta, siitä ei näet jäänyt mitään jälkeä tauluun.

“Airut, lue syytös!” sanoi kuningas.

Ja siitä nyt valkea kani puhalsi kolmesti torveen, kiersi pergamenttikäärönsä auki ja luki seuraavasti:

Kuningatar kakut kauniit leipoi. Mua kuulkaa, hei! Sotamies kakut kotiinsa kantoi, ne varkain vei.

“Julistakaa tuomio!” sanoi kuningas valamiehistölle.

“Ei vielä, ei vielä”, keskeytti kani hätäisesti. “Sitä ennen täytyy suorittaa yhtä ja toista.”

“Kutsukaa ensimmäinen todistaja esille”, sanoi kuningas. Valkoinen kani puhalsi taas kolmesti torveen kajauttaen: “Ensimmäinen todistaja!”

Ensimmäinen todistaja oli hatuntekijä. Hän tuli teekuppi toisessa ja voileipä toisessa kädessä. “Pyydän anteeksi teidän majesteettinne”, hän puhui, “että tuon nämä mukanani, mutta en ennättänyt tyhjentää teekuppiani kun minua tultiin hakemaan.”

Hatuntekijä katsoi höperöön jänikseen, joka oli seurannut häntä oikeussaliin käsikädessä murmelin kanssa.

”Luullakseni maaliskuun neljäntenätoista”, sanoi hän.

“Viidentenätoista”, lisäsi siihen höperö jänis.

“Kuudentenatoista”, lisäsi siihen murmeli.

“Merkitkää se”, sanoi kuningas valamiehistölle, ja valamiehistö kirjoitti innokkaasti kaikki kolme päivämäärää tauluihinsa, laski ne sitten yhteen ja muutti summan markoiksi ja penneiksi.

“Ota hattu päästäsi”, sanoi kuningas hatuntekijälle.

“Ei se ole minun”, sanoi hatuntekijä.

“Varastettu!” huudahti kuningas kääntyen valamiehistön puoleen, joka silmänräpäyksessä merkitsi asianhaaran muistiin.

“Se on minulla kaupan”, lisäsi hatuntekijä selitykseksi. “Minulla ei ole ainoatakaan omaa. Olen hatuntekijä.”

Tämän kuullessaan kuningatar nosti silmälasit nenälleen ja tähtäsi tuikeasti katseensa hatuntekijään, joka kalpeni ja kävi levottomaksi.

“Lausu todistuksesi”, ärjäisi kuningatar, “äläkä ole noin hermostunut, taikka menetät heti paikalla henkesi.”

Tämä ei näyttänyt rohkaisevan todistajaa lainkaan. Hän muutteli milloin vasenta milloin oikeaa jalkaa, tuijotti kuningattareen levottomana ja puraisi hädissään palasen teekupistaan voileivän sijaan.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli Liisalle sangen kummallinen tunne. Se kummastutti häntä suuresti, mutta viimein hän huomasi mitä se oli: hän oli taas alkanut kasvaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nousta heti ja lähteä pois salista, mutta sitten hän päätti jäädä niin kauaksi aikaa kuin vielä mahtui huoneeseen.

“Kunpa et likistäisi minua noin kauheasti”, sanoi murmeli, joka istui hänen vieressään. “Saatan tuskin hengittää.”

“En voi sille mitään”, vastasi Liisa sangen sävyisästi. “Minä kasvan.”

“Sinulla ei ole oikeutta kasvaa täällä”, sanoi murmeli.

“Älä puhu roskaa”, sanoi Liisa rohkeammin, “tiedät kyllä, että itsekin kasvat.”

“Niinpä kyllä, mutta minä kasvan järjellistä vauhtia, enkä noin naurettavalla tavalla.” Näin sanoen se äreänä nousi ja astui huoneen poikki toiselle puolelle.

Sillä aikaa oli kuningatar koko ajan taukoamatta tuijottanut hatuntekijään, ja juuri samassa tuokiossa kuin murmeli astui salin poikki, hän sanoi eräälle oikeudenpalvelijalle: “Tuo minulle luettelo viime laulajaisten laulajista.” Ja tämän kuultuaan hatuntekijä alkoi vavista niin, että molemmat kengät lensivät sen jaloista.

“Lausu todistuksesi”, toisti kuningas äkäisesti, “taikka katkaisen pääsi, olitpa hermostunut tai et.”

“Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne”, alkoi hatuntekijä vapisevin äänin, ”— ja — ja olin juuri alkamaisillani teenjuontini — noin viikko sitten — ja sitten kun voileipä oli niin ohut — ja — ja — — —”

“Älä kuhnaile!” ärjäisi kuningas. “Jatka!”

“Olen kurja mies poloinen”, jatkoi hatuntekijä, “ja sitten tiputin vielä — mutta höperö jänis sanoi —”

“Enpähän sanonut!” keskeytti höperö jänis nopeasti.

“Sanoitpa!” intti hatuntekijä.

“Se on vale”, sanoi höperö jänis.

“Hän väittää sen valheeksi”, sanoi kuningas, “älkää merkitkö tätä kohtaa muistiin.”

“No, niin ainakin murmeli sanoi”, ja tätä sanoessaan hatuntekijä katseli ympärilleen nähdäkseen väittäisikö murmelikin hänen puheensa vääräksi, mutta murmeli ei puhunut mitään, se veteli sikeintä untaan.

“Sitten”, jatkoi hatuntekijä, “leikkasin vähän enemmän voileipää —”

“Mutta mitä murmeli sitten sanoi?” kysyi muuan valamiehistä.

“Sitä en muista”, sanoi hatuntekijä.

“Sinun täytyy muistaa”, huomautti kuningas, “taikka katkaisen kaulasi.”

Onneton hatuntekijä pudotti teekuppinsa ja voileipänsä ja vaipui polvilleen. “Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne”, aloitti hän.

“Sinä olet kovin kurja puhuja”, sanoi kuningas.

Tässä muuan merisioista taputti käsiään, mutta hänet vaiennettiin silmänräpäyksessä. Koska tämä kuuluu kovin kamalalta, selitän teille, mitä sillä tarkoitettiin. Oikeudenpalvelijat ottivat ison, suusta nyöritettävän piikkopussin, työnsivät siihen merisian pää edellä ja istuutuivat itse säkin päälle.

“Olipa hauska nähdä tuotakin”, arveli Liisa. “Olen niin usein lukenut sanomalehtien oikeudenkäyntikertomuksista: — Joku yritti taputtaa käsiään, mutta oikeudenpalvelijat vaiensivat suosionosoitukset. En koskaan ole tähän asti ymmärtänyt mitä se merkitsee.”

“Ellei sinulla ole sen enempää sanomista, voit saapastella takaisin”, jatkoi kuningas.

“En minä voi saapastella”, sanoi hatuntekijä. “Minä olen sukkajalassa.”

“Sukkajalassa ja sukkelajalassa, sanon minä!” vastasi kuningas.

Tässä toinen merisioista taputti käsiään, ja hänet vaiennettiin.

“Kas niin, nyt on päästy merisioista!” arveli Liisa. “Nyt voidaan jatkaa rauhassa.”

“Olin juuri lopettamaisillani teeni”, puheli hatuntekijä katsellen levottomasti kuningattareen, joka tutki laulajien luetteloa.

“Mene matkaasi”, sanoi kuningas ja hatuntekijä pötki salista pois niin kiireesti, ettei ennättänyt vetää kenkiään jalkaansa.

”— ja katkaiskaa hänen päänsä pihalla”, lisäsi kuningatar oikeudenpalvelijalle; mutta hatuntekijä oli jo kadonnut näkyvistä ennen kuin oikeudenpalvelija ennätti ovellekaan.

“Kutsukaa seuraava todistaja!” sanoi kuningas.

Seuraava todistaja oli herttuattaren keittäjätär. Hän kantoi pippurirasiaa kädessään, ja Liisa arvasi mitä siinä oli jo ennen kuin keittäjätär astui saliin, sillä oven luona istujat alkoivat kaikki yhtäkkiä aivastaa.

“Lausu todistuksesi”, sanoi kuningas.

“Enpä niinkään”, sanoi keittäjätär.

Kuningas loi huolestuneen katseen valkoiseen kaniin, joka kuiskasi: “Teidän majesteettinne täytyy käyttää ristikuulustelua tämän todistajan suhteen.”

“Täytyy kuin täytyykin”, huokasi kuningas alakuloisena. Sitten hän asetti käsivartensa ristiin, rypisti otsaansa niin uhkaavasti, että silmät olivat melkein näkymättömissä, ja lausui syvällä äänellä:

“Mistä leivoksia tehdään?”

“Pippurista enimmäkseen”, vastasi keittäjätär.

“Siirapista”, sanoi uninen ääni hänen takanaan.

“Nutistakaa tuo murmeli! Ajakaa tuo murmeli pellolle!” huusi kuningatar. “Lyökää tuolta murmelilta pää poikki! Vaientakaa hänet! Kuristakaa hänet! Tempaiskaa häneltä kuonokarvat!”

Hetken aikaa vallitsi kova sekasorto oikeussalissa. Kaikki ajoivat takaa murmelia, ja kun he taas istuutuivat paikoilleen, keittäjätär oli kadonnut.

“Sama se!”, sanoi kuningas ja päästi helpotuksen huokauksen. “Kutsukaa seuraava todistaja.” Ja hän lisäsi puoliääneen kuningattarelle: “Kultaseni, ensi ristikuulustelu täytyy sinun totta tosiaan toimittaa. Minun päätäni alkaa siitä kivistää.”

Liisa tarkasti valkoista kania tämän tavaillessa nimiä listasta. Hän oli varsin utelias näkemään, mitä seuraavalla todistajalla olisi sanomista — “sillä eivätpä he tähän asti ole monta todistusta saaneet”, arveli hän. Voitko kuvailla hänen hämmästystään, kun valkoinen kani kimeällä pikku äänellään niin kovasti kuin jaksoi huusi nimen: Liisa!