Luku 12

Liisan todistus

“Tässä!” huudahti Liisa unohtaen aivan kiireissään, kuinka isoksi hän oli kasvanut muutaman minuutin kuluessa. Hän syöksähti pystyyn sellaista vauhtia, että kaasi hameenliepeillään kumoon valamiesten istuinpaikan. Siitä kaikki valamiehet suistuivat nurin niskoin yleisön päälle, ja siinä he nyt lojuivat sätkytellen ja muistuttivat suuresti kultakalakuppeloa, jonka Liisa viikko sitten vahingossa kaatoi.

“Oi, pyydän anteeksi!” hän huusi säikähtyneenä ja alkoi poimia heitä ylös niin nopeasti kuin saattoi. Hän muisti yhä kultakalojen onnettomuutta ja tunsi hämärästi, että ne täytyi mitä pikimmin koota ja pistää takaisin valamiesistuimille, muuten ne saattaisivat kuolla.

“Kuulustelu ei voi jatkua ennen kuin kaikki valamiehet ovat paikoillaan”, sanoi kuningas kovin juhlallisella äänellä, — ”kaikki”, hän toisti pontevasti ja katseli tuikeasti Liisaan.

Liisa katsahti valamiehistöön ja huomasi, että hän kiireissään oli asettanut sisiliskon ylösalaisin. Pikku raukka huiskutti surullisesti häntäänsä eikä voinut liikuttaa itseään minnekään päin. Liisa nosti sen nopeasti ylös ja asetti sen oikeinpäin; “eipä silti, että se olisi niin tärkeätä”, tuumi hän itsekseen, “luultavasti siitä on oikeudenkäynnille aivan yhtä vähän hyötyä oli se sitten näin tai noin päin.”

Niin pian kuin valamiehet olivat vähän tointuneet kuperkeikan tuottamasta säikähdyksestä ja kun taulut ja kivikynät oli löydetty ja ojennettu heille takaisin, ryhtyivät he taas työhön. Kaikki muut kirjoittivat kovin uutterasti tauluihinsa koko tapauksen menon paitsi sisilisko, joka näytti aivan liian rasittuneelta voidakseen tehdä mitään. Se istui vain suu auki ja tuijotti salin kattoon.

“Mitä sinä tiedät tästä asiasta?” kysyi kuningas Liisalta.

“En mitään”, sanoi Liisa.

“Et yhtään mitään?” urkki kuningas itsepintaisesti.

“En yhtään mitään”, vastasi Liisa.

“Tämä on kovin painavaa”, sanoi kuningas kääntyen valamiehistön puoleen. Nämä olivat juuri kirjoittamaisillaan tämän tauluihinsa, kun valkoinen kani keskeytti: “Mitätöntä, teidän majesteettinne tarkoittaa tietysti”, sanoi hän varsin kunnioittavalla äänellä, mutta rypisti otsaansa ja väänteli kasvojaan kuninkaalle puhuessaan.

“Mitätöntä, tarkoitin tietysti”, sanoi kuningas nopeasti ja toisti itsekseen puoliääneen, “painavaa — mitätöntä — mitätöntä — painavaa —”, ikään kuin olisi koettanut kumpi sana kuulosti paremmalta.

Muutamat valamiehistä kirjoittivat “painavaa”, ja toiset “mitätöntä”. Liisa seisoi niin lähellä, että saattoi lukea sen heidän tauluistaan, “mutta sehän on aivan samantekevää”, hän arveli.

Samassa huusi kuningas, joka tähän asti hartaasti oli kirjoittanut muistikirjaansa: “Hiljaa!” Hän luki ääneen kirjastaan: “Toinen viidettä säännös: Kaikki peninkulmaa pitemmät henkilöt poistukoot oikeussalista.”

Jokainen katseli Liisaan.

“Minä en ole peninkulman pituinen”, sanoi Liisa.

“Sinä olet”, väitti kuningas.

“Melkein kahden peninkulman pituinen”, lisäsi siihen kuningatar.

“Vaikkapa olisinkin, en sittenkään lähde”, sanoi Liisa, “sitä paitsi tuo ei ole mikään laillinen säännös. Te keksitte sen nyt vasta.”

“Se on vanhin säännös kirjassa”, sanoi kuningas.

“Silloin sen pitäisi olla numero yksi”, sanoi Liisa.

Kuningas kalpeni ja sulki muistikirjansa nopeasti.

“Julistakaa päätös”, sanoi hän valamiehille matalalla, vapisevalla äänellä.

“On vielä muita todistuksia, jos niin suvaitsette, teidän majesteettinne”, sanoi valkoinen kani ja syöksyi nopeasti paikaltaan. “Olen juuri saanut käsiini tämän paperin.”

“Mitä se sisältää?” kysyi kuningas.

“En ole vielä avannut sitä”, sanoi valkoinen kani, “mutta se näyttää olevan kirje, jonka syytetty on kirjoittanut jollekin — jollekin.”

“Tietysti jollekin”, sanoi kuningas, “muutenhan sitä ei ole kirjoitettu kenellekään.”

“Kenelle se on osoitettu?” kysyi muuan valamiehistä.

“Siinä ei ole mitään osoitetta”, vastasi valkoinen kani, “niin, siinä ei todellakaan ole mitään päällekirjoitusta.” Näin sanoen hän avasi paperin ja lisäsi: “Se ei olekaan kirje, se on runo.”

“Onko käsiala syytetyn?” kysyi toinen valamiehistä.

“Ei, ei ole”, vastasi valkoinen kani, “ja siinäpä juuri pulma onkin.” (Valamiehistö näytti kovin tyrmistyneeltä.)

“Hän on tietysti väärentänyt jonkun toisen käsialan”, sanoi kuningas. (Valamiesten kasvot kirkastuivat.)

“Jos suvaitsette, teidän majesteettinne”, sanoi sotamies, “minä en ole kirjoittanut sitä, ei kukaan voi todistaa minun kirjoittaneen. Siinähän ei ole allekirjoitusta.”

“Se pahentaa vain asian”, arveli kuningas. “Sinulla on täytynyt olla rikolliset aikeet, muuten olisit kyllä kirjoittanut nimesi alle kuten kunniallinen mies ainakin.”

Näitä sanoja seurasi yleinen käsientaputus, sillä ne olivat ainoat viisaat sanat, mitkä kuningas tänään oli lausunut.

“Tämä seikka tietysti todistaa hänen syyllisyytensä”, sanoi kuningatar, “siis pää —”

“Se ei todista vielä mitään”, sanoi Liisa. “Ettehän tunne edes runon sisältöä.”

“Lue se”, sanoi kuningas.

Valkoinen kani pani silmälasit nenälleen. “Mistä suvaitsette, teidän majesteettinne, minun aloittavan?” kysyi se.

“Aloita alusta”, sanoi kuningas juhlallisesti, “ja jatka loppuun asti, siinä lopeta.”

Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa, kun valkoinen kani luki seuraavat värssyt:

Hänenpä luokseen kutsuttiin sinut taas, sen kuulla sain. Mua suosii hän, hän virkkoi niin, jos uida voisin vain.

Multa yhden sai, mä hältä kaks, me tieltä viis ja kuus; ne muuttui muitten tavaraks, isäntä niill’ on uus.

Sen arvasin jo ennen kuin hän kohtauksen sai, että estäisitte ilkkusuin te hankettamme kai.

Älä ilmaise, että arvoon hän ois nostanut nuo muut’ on salaisuus se, tiedäthän, siis siitä tuppeen suut.

“Enpä ole eläissäni kuullut painavampaa todistusta”, sanoi kuningas käsiään hieroen. “On parasta, että valamiehet —”

“Jos yksi ainoakaan niistä voi sen sisällön selittää”, sanoi Liisa (hän oli nyt kasvanut niin isoksi, ettei lainkaan pelännyt keskeyttää kuningasta), “minä annan hänelle viisikymmentä penniä. Minun mielestäni ei koko sepustuksessa ole hitustakaan järkeä.”

Koko valamiehistö kirjoitti tauluihinsa: “Hänen mielestään siinä ei ole hitustakaan järkeä”, mutta ei yksikään heistä uskaltanut selittää paperin sisältöä.

“Ellei siinä ole mitään järkeä”, sanoi kuningas, “niin pääsemme pahasta pulmasta, meidän ei nähkääs tarvitse silloin arvailla mitä se tarkoittaa. Mutta melkeinpä minusta tuntuu, kuin keksisin tässä jonkin tarkoituksen.” Näin sanoen hän levitti runon polvilleen ja katseli sitä yhdellä silmällä — “sinä et osaa uida, vai kuinka?” lisäsi hän kääntyen sotamiehen puoleen.

Sotamies pudisti alakuloisena päätään. “Näytänkö siltä kuin osaisin?” sanoi hän. (Tietenkään hän ei osannut, koska oli kokonaan tehty pahvista.)

“Hyvä”, sanoi kuningas ja tavaili puoliääneen värssyjä itsekseen. “Mutta yhden sai, mä hältä kaks —, se tarkoittaa tietysti leivoksia —”

“Mutta sanotaan edelleen: — ne muuttui muitten tavaraks”, sanoi Liisa.

“Niin, siinähän ne ovatkin!” sanoi kuningas voitonriemuisesti osoittaen pöydällä olevia leivoksia. “Tämähän on päivänselvää. Ja sitten: — ennen kuin hän kohtauksen sai. — Onko sinulla koskaan ollut kohtausta, kultaseni!” hän kysyi kuningattarelta.

“Ei koskaan!” kiljaisi kuningatar ja heitti musteastian sisiliskon päälle. (Pikku Ville poloinen oli lakannut kirjoittamasta yhdellä sormella huomatessaan, ettei tauluun jäänyt mitään jälkeä. Mutta nyt se taas nopeasti ryhtyi työhön kastaen sormensa musteeseen, joka valui pitkin sen naamaa.)

“Silloin eivät sanat kohtaa sinua”, sanoi kuningas ja loi hymyillen katseensa yleisöön. Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa.

“Se oli sanasutkaus”, lisäsi kuningas äreästi, ja heti purskahtivat kaikki nauruun.

“Valamiehistö julistakoon päätöksen”, sanoi kuningas, “ennen kuin tämän päivän kahdeskymmenesneljäs tunti on umpeen kulunut.”

“Ei, ei!” sanoi kuningatar. “Ensin kuolemantuomio, sitten vasta päätös.”

“Loruja!” virkkoi Liisa ääneen. “On siinäkin järkeä, vaatia kuolemantuomiota ensin!”

“Pidä suusi kiinni!” ärjäisi kuningas tulipunaisena.

“Enpä niinkään!” sanoi Liisa.

“Pää poikki häneltä!” kirkui kuningatar niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Ei kukaan liikahtanut.

“Kuka teitä pelkäisi?” sanoi Liisa. (Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.) “Tehän olette vain pakallinen kortteja.”

Tämän kuullessaan koko pakka hyökkäsi pystyyn ja tuli lentäen hänen päälleen. Hän parahti puolittain pelosta, puolittain suuttumuksesta ja koetti lyödä niitä — ja huomasi yhtäkkiä makaavansa penkereellä pää sisaren helmassa.

“Herää, Liisa kulta!” sanoi sisar ja pyyhkäisi hellästi pois muutamia kellastuneita lehtiä, jotka olivat varisseet puista Liisan kasvoille. “Oletpa sinä nukkunut kauan aikaa.”

“Voi, minä olen nähnyt niin hassua unta”, sanoi Liisa ja kertoi sisarelleen niin hyvin kuin muisti kaikki nuo merkilliset seikkailut, joista juuri olette lukeneet. Kun hän oli lopettanut, suuteli sisar häntä ja sanoi:

“Sepä oli todella hassu uni, kultaseni. Mutta juoksehan nyt sisään teetäsi juomaan. Kello on jo paljon.”

Silloin Liisa hypähti pystyyn ja lähti juoksemaan kotiin. Ja juostessaan hän muisteli yhä vielä minkä ennätti ihmeellistä untansa.

Mutta hänen sisarensa jäi yhä istumaan samaan asentoon, pää käden nojassa, ja katseli laskevaan aurinkoon. Hän ajatteli pikku Liisaa ja tämän ihmeellisiä seikkailuja niin hartaasti, että itsekin vaipui samantapaisiin unelmiin. Ja hänen unensa oli tällainen:

Ensin hän uneksi pikku Liisasta. Hän näki tämän istuvan hennot kädet ristissä sisaren polvilla ja kirkkaat silmät loistavina katsovan häneen. Hän kuuli hänen äänensä väreet ja näki hänen nakkaavan päätään vähän kärsimättömästi heilauttaakseen pois vallattomat kutrit, jotka aina tahtoivat pudota silmille. Ja kun hän näin kuunteli tai näytti kuuntelevan, alkoi koko ympäristö elää ja kaikki pikku Liisan eriskummalliset uniolennot liikkuivat hänen ympärillään.

Pitkä ruoho kahisi hänen jalkainsa juuressa, kun valkoinen kani loikkasi esille — pelästynyt hiiri molski läheisessä lammikossa — hän saattoi kuulla teekuppien kilisevän höperön jäniksen ja hänen ystäviensä loppumattomissa teekutsuissa. Hän kuuli kuningattaren kimeällä äänellä tuomitsevan onnettomia vieraitansa kuolemaan — kuuli vielä porsaspienokaisen aivastavan herttuattaren polvilla patojen ja pannujen ryskyessä sen ympärillä. Aarnikotkan huuto, sisiliskon kivikynän kirskuna ja vaiennettujen merisikojen parahdus kaikuivat ilmassa yhtyen onnettoman valekilpikonnan kaukaisiin huokauksiin.

Niin hän istui silmät ummessa ja uskoi puoleksi itsekin joutuneensa ihmemaahan, vaikka kyllä hyvin tiesi, että hänen vain tarvitsi avata silmänsä palatakseen jälleen kuivaan todellisuuteen. Hän tiesi, että ruoho vain kahisi tuulessa, että kaislojen huojunta pani lammikon väreilemään, että teekuppien kilinä oli lampaankellojen kilkahtelua, hän tiesi että kuningattaren kimeät huudot silloin muuttuisivat lammaspaimenen ääniksi — pienokaisen aivastus, aarnikotkan kirkuna ja kaikki muu eriskummallinen melu muuttuisi maalaistalosta kantautuvaksi sekaiseksi hälinäksi — ja valekilpikonnan raskaat huokaukset lehmien etäiseksi ammunnaksi.

Viimein hän kuvitteli, miten hänen pikku sisarensa kerran kasvaa naiseksi ja kuinka hän vielä täysi-ikäisenäkin säilyttää lapsuutensa teeskentelemättömän ja hellän sydämen ja kuinka hän kokoaa ympärilleen toisia pikku lapsia ja saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä kertomalla heille monta ihmeellistä tarinaa, ehkäpä juuri unensa ihmemaasta, jonka hän näki monta, monta vuotta sitten. Ja vielä hän kuvitteli, kuinka pikku Liisa vanhana ihmisenäkin ymmärtää lasten yksinkertaiset huolet ja nauttii heidän pikku iloistaan muistellen omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kultapäiviä.