Luku 4

Kanin kodissa

Tulija olikin valkoinen kani, joka hitaasti tipsutti takaisin, katsellen joka askelella hätäisesti ympärilleen, ikään kuin jotain etsien. Liisa kuuli sen mutisevan itsekseen: “Herttuatar! Herttuatar! Oi, käpäläparkojani! Oi, turkkiani ja poskipartaani! Hän teloittaa minut, niin totta kuin tässä seison. Minne kummaan olen ne hävittänyt?”

Liisa arvasi heti, että se haki viuhkaansa ja valkoisia hansikkaitaan. Ja koska hän oli hyväsydäminen tyttö, hän alkoi etsiä niitä, mutta turhaan, niitä ei näkynyt missään. Hänen uimaretkensä oli muuttanut koko paikan, suuri eteinen, lasipöytä ja pieni ovi — kaikki oli tipo tiessään.

Kani äkkäsi pian Liisan, ja nähdessään hänen hakevan hän huusi äkäisellä äänellä:

“Mitä sinä täällä teet, Anna-Maija? Juokse heti paikalla kotiin hakemaan minulle viuhka ja hansikkaani! Laittaudu sukkelasti matkaan.” Ja Liisa pelästyi niin, että heti paikalla juoksi sinne päin minne kani näytti, sen enempi selittämättä kuka hän oikeastaan oli.

“Hän luulee minua sisäköksi”, arveli hän itsekseen juostessaan. “Kylläpä hän hämmästyy huomatessaan, kuka minä oikeastaan olen. Mutta joka tapauksessa tuon hänelle viuhkan ja hansikkaat — nimittäin jos ne löydän.” Näin puhuen hän joutui pienelle sievälle talolle, jonka ovella oli kiiltävä metallilevy ja siinä nimi V. ani. Hän astui sisään koputtamatta ja harppasi portaita ylös peläten kovasti, että oikea Anna-Maija tulee häntä vastaan ja ajaa hänet pois ennen kuin hän löytää viuhkan ja hansikkaat.

“Onpa hullunkurista”, mietti Liisa, “käydä kanin asioista. Luultavasti ensi kerralla Mirri lähettää minut asioille.”

Ja hän alkoi kuvitella, miten hänelle kotona sanottiin:

“Liisa neiti. Tulkaa heti sisään, ja pukeutukaa kävelyretkelle. — Tuossa tuokiossa, Mari kulta. Minun täytyy vain ensiksi vartioida tätä hiirenreikää, kunnes Mirri palaa, ettei hiiri pääse pujahtamaan ulos. — Pelkään vain, ettei Mirri saisi jäädä taloon, jos se alkaisi näin komentaa ihmisiä.”

Näin miettiessään hän joutui pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli pöytä ikkunan luona ja siinä, kuten hän oli toivonutkin, viuhka sekä kolme paria valkoisia kiiltohansikkaita. Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: “Juo minut”, mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen että “aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento.”

Niinpä tapahtuikin ja nopeammin kuin hän oli luullut. Tuskin hän oli tyhjentänyt puolet pullon sisältöä, kun tunsi päänsä kolahtavan kattoon ja olisi taittanut vielä niskansa ellei olisi nopeasti kumartunut. Hän laski kiireesti pullon paikoilleen arvellen: “Jo riittää — toivottavasti en enää kasva — enhän mahdu ovesta uloskaan — minun ei olisi pitänyt juoda niin paljon.”

Voi kauheata! Katumus oli liian myöhäistä. Hän kasvoi kasvamistaan, ja pian hänen täytyi laskeutua polvilleen lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei sekään riittänyt, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkälleen, toinen kyynärpää ovea vasten, toinen käsivarsi pään yli kierrettynä. Ja yhä vain hän kasvoi ja kasvoi; nyt ei muu neuvoksi kuin ojentaa toinen käsi ulos ikkunasta ja pistää toinen jalka uuniin.

“Kävi miten kävi, muuta en enää taida. Mikä minusta nyt tulee!” tuumi Liisa.

Onneksi oli taikapullon voima jo tehnyt tehtävänsä eikä Liisa enää kasvanut. Mutta hänen tilansa oli kovin hankala. Ja koska hänellä ei ollut mitään toiveita päästä ulos huoneesta, ei ollut lainkaan kumma, jos hän vaikeroi.

“Kotona oli paljon hauskempi, siellä en yhtä mittaa vuoroin kasva, vuoroin kutistu, siellä ei minua komenna kani eikä hiiret. Melkeinpä toivoisin, etten koskaan olisi astunut alas kaninreikään — vaikka — vaikka — kyllä tämä tällainen elämä sittenkin on hullunkurista. Mitähän minulle oikeastaan on tapahtunut! Ennen aina kun luin satuja, arvelin että sellaista ei milloinkaan tapahdu, ja nyt elän itse keskellä satumaailmaa. Tästä pitäisi kirjoittaa kirja, kyllä kannattaisi. Ja kun minä kasvan isoksi, kirjoitan itse — mutta nythän minä olenkin iso”, jatkoi hän suruissaan, “ja sitä paitsi eihän tässä ole tilaakaan kasvaa isommaksi.”

“Mutta enkö sitten koskaan tule vanhemmaksi kuin nyt olen? Olisihan se pieni lohdutus, etten koskaan tulisi vanhaksi vaimoksi — mutta — silloinhan minun aina täytyisi lukea läksyjä! Oi, oi, se olisi aivan liian ikävää.”

“Voi sinä hassu Liisa”, hän toruskeli itseään. “Kuinka sinä voisit täällä lukea läksyjä? Kaikkea vielä, täällä on tuskin tilaa itsellesi, miten sitten kaikille koulukirjoillesi.”

Ja niin hän puhelemistaan puheli itsekseen, ikään kuin olisi ollut kaksi eri henkilöä keskustelemassa. Mutta jonkin minuutin kuluttua hän kuuli ääntä ulkopuolelta ja jäi sitä kuuntelemaan.

“Anna-Maija! Anna-Maija!” puhui ääni. “Tuo heti paikalla hansikkaani!” ja samalla kuului portailta pikku jalkain kopsetta. Liisa arvasi kanin olevan tulossa häntä hakemaan, ja hän vapisi niin että koko talo tärisi. Hän unohti aivan, ettei hänellä ollut mitään syytä pelkoon, olihan hän ainakin tuhat kertaa kania isompi. Nyt oli kani ovella ja koetti sitä avata, mutta se oli turha yritys, sillä ovi avautui sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä. Liisa kuuli sen itsekseen mutisevan: “Minäpä kierrän ja menen ikkunasta sisään.”

“Koetas vain!” tuumi Liisa. Hän odotti hetkisen kunnes arveli kanin olevan aivan ikkunan alla, sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ulos ja tavoitti ilmaa. Hän ei saanut kiinni mistään, mutta kuuli heikon huudahduksen ja kolinaa, ikään kuin joku olisi pudonnut, sekä lasinsirpaleiden helinää. Tästä hän arvasi, että kani luultavasti oli pudonnut kurkkulavaan tai johonkin muuhun sellaiseen.

Sitten kuului äreä ääni - kanin ääni.

“Pekka! Pekka! Missä sinä olet?” Ja siihen vastasi toinen ääni, jonkalaista Liisa ei koskaan ennen ollut kuullut: “Missäkö mie oun? Teällähän mie oun? Kurkun istutuksessa, armollinen herra.”

“Kurkun istutuksessa, todellakin!” vastasi kani äkäisesti. “Tule heti paikalla auttamaan minua pois täältä.” Nyt kuului uudelleen lasinsirpaleiden helinää.

“Sanohan minulle, Pekka, mitä tuolla ikkunassa on?”

“He, armollinen herra, käshän tuo näkkyy olevan!”

“Käsikö, sinä aasi! Missä olet nähnyt noin ison käden? Sehän täyttää koko ikkunan.”

“Niinpä niinkin, armollinen herra, mutta käs se sittennii on ja kätenä se pyssyy.”

“Olkoon mikä on, mutta sillä ei ole mitään tekemistä siellä; mene ja toimita se pois.”

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja Liisa kuuli vain heidän silloin tällöin kuiskailevan: “He, armollinen herra, en mie siihen ruppee, en totta maar.”

“Tee niin kuin minä käsken, senkin pelkuri.” Viimein Liisa taas ojensi kätensä alas ja tavoitti uudelleen ilmaa. Tällä kertaa kuului kaksi kimeää huudahdusta ja vielä enemmän särkyvän lasin helinää. “Mitenkähän monta kurkkulavaa siellä oikeastaan on!” ihmetteli Liisa. “Olenpa utelias näkemään mitä nyt seuraa. Ehkä he vetävät minut ulos ikkunasta. Niin — kunpahan vain jaksaisivat. Minua ei toden totta haluta olla täällä kauemmin.”

Hän odotti kotvan aikaa kuulematta mitään. Vihdoin kuului rattaanpyöräin rätinää ja monen eri äänen surinaa. Kaikki puhuivat yhtaikaa, Liisa erotti sanat: “Missä on toiset tikapuut? Minunhan piti tuoda vain yhdet: Villellä on toiset. Ville, tuo ne tänne, nulikka! Pystyttäkää ne tuota nurkkaa vasten. Ei — ne täytyy ensin sitoa kiinni toisiinsa — eivät ne ulotu puolimatkaankaan. — Oh! kyllä ne ulottuvat; älä ole niin perinpohjainen. — Hei, Ville, kas tässä, tartu nuoraan! Kestääkö katto? — Varo tuota irtonaista kattokiveä — voi, nyt hän putoaa alas. Päät pois!” (Kauheata kolinaa.) — “Kuka sen teki? Luultavasti Ville. — Kuka astuu alas savutorveen? — En minä ainakaan. — Sinä kai menet! — Enpä niinkään; en totta maar. — Ville voi mennä. Kuules. Ville! Herra käskee sinun mennä alas savutorveen.”

“Vai niin, että Ville muka pyrkii alas savutorven kautta”, puheli Liisa itsekseen.

“Näyttää siltä kuin Ville saisi toimittaa kaikki. Enpä totta tosiaan mistään hinnasta tahtoisi olla Villen asemassa. Uuni on kyllä hyvin ahdas, mutta voinhan minä vähän potkaista jalallani.”

Hän veti jalkansa uunista niin paljon ulospäin kuin mahdollista ja odotti, kunnes kuuli pikku elukan (hän ei saattanut arvata mikä se oli) ryömivän ja kaapivan uunissa. Kun se oli aivan hänen yläpuolellaan, hän arveli: “Siinä on Ville”, ja potkaisi aika tavalla. Odotti sitten, mitä seurasi.

Ensin kaikki huusivat yhteen ääneen: “Siinä lentää Ville!” Sitten kanin ääni yksin: “Ottakaa vastaan hänet, te siellä aidan luona!” Sitten hiljaisuutta ja taas sekavaa puheenhyminää. “Pidelkää hänen päätään. Vähän viiniä. Älkää tukehduttako häntä. Kuinka on laitasi, veli veikkonen? Mitä sinulle tapahtui? Kerro meille kaikki!”

Vihdoin kuului heikko vikisevä ääni, “Villen ääni”, arvasi Liisa. “Enpä oikein itsekään tiedä. Ei enää viiniä, kiitos vain. Minä voin nyt paremmin — mutta olen vielä aivan liian kiihtynyt voidakseni kertoa teille mitään. En tiedä mitä se oli, mutta jotain merkillistä nousee ylös minua kohti ja minä ponnahdan ilmaan kuin raketti.”

“Aivan niin teitkin, ukko raiska”, sanoivat toiset.

“Meidän täytyy polttaa talo poroksi”, kuului kani sanovan. Ja Liisa huusi niin kovaa kuin ikänänsä jaksoi: “Jos sen teette, ärsytän Mirrin kimppuunne.”

Silmänräpäyksessä seurasi kuolemanhiljaisuus ja Liisa ihmetteli itsekseen: “Mihin he nyt ryhtyvät. Jos heillä olisi hitustakaan järkeä, niin he purkaisivat katon.” Minuutin tai parin kuluttua alkoi taas kuulua liikettä ja Liisa kuuli kanin sanovan: “Yksi kärryllinen riittää kyllä aluksi.”

“Kärryllinen mitä?” ajatteli Liisa. Mutta hänen ei tarvinnut kauan arvailla, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä rätisi piikivikuuro ikkunasta sisään, muutamia kiviä sattui hänen naamaansa. “Kyllä minä tämän lopetan”, hän arveli ja huusi: “Parasta kun jätätte tuon tekemättä!” Sitä seurasi syvä hiljaisuus.

Liisa huomasi pian suureksi kummakseen, että piikivet lattialla muuttuivat pieniksi leivoksiksi. Sukkela tuuma juolahti hänen mie-leensä. “Jos minä syön yhden näistä leivoksista, muuttuu kokoni varmaankin jollain lailla, ja koska minun on mahdotonta kasvaa enää suuremmaksi, minun täytyy tietysti kutistua.”

Hän nielaisi siis yhden leivoksen ja huomasi ilokseen kutistuvansa. Heti kun hän oli kyllin pieni mahtuakseen ovesta hän juoksi ulos talosta ja näki joukon pikku eläimiä ja lintuja, jotka odottivat ulkopuolella. Kaksi pientä marsua tuki Villeä, pientä sisilisko raukkaa, juottaen hänelle tuon tuostakin jotain pullosta. Samassa silmänräpäyksessä kun Liisa ilmestyi, hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa, mutta hän riensi pakoon niin nopeasti kuin ikinä jaksoi. Hetkisen kuluttua hän oli yksin tiheässä metsikössä.

“Ensi työkseni koetan päästä entiseen kokooni taas”, arveli Liisa harhaillessaan metsikössä, “ja sitten koetan löytää tien tuohon ihanaan puutarhaan. Eiköhän se liene viisain tuuma?”

Se tuntui todella mainiolta tuumalta ja oli varsin yksinkertaisesti ja sukkelasti suunniteltu, pahin juttu siinä oli vain se, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta miten ajaa asia perille. Kulkiessaan siinä nyt hädissään puiden seassa hän äkkiä kuuli kimeää haukkumista aivan päänsä päältä.

Hän katsahti ylös ja näki äärettömän suuren koiranpennun, joka tuijotti häneen isoilla pyöreillä silmillään koettaen arasti koskettaa häntä käpälällään. “Pieni raukka”, lausui Liisa hyväilevällä äänellä ja koetti viheltää sille. Mutta samalla hän kovasti pelkäsi, että se olisi nälissään, jolloin se yks kaks saattaisi nielaista hänet suuhunsa, hyväilystä sen enempää piittaamatta.

Tuskin itsekään tietäen mitä teki hän otti maasta pienen oksan ja osoitti sitä koiralle. Tästä penikka niin ilostui, että samassa hypähti korkealle ilmaan kaikilla neljällä jalalla, iloisesti haukkuen, hyökkäsi kiinni oksaan ja ravisti sitä pahanpäiväisesti. Liisa vetäytyi sitä piiloon suuren takiaisen alle, ja nyt alkoi hippasilla olo. Kun Liisa juoksi toiselle puolelle, hyökkäsi pentu taas oksaan kiinni ja teki kiireessään kuperkeikan. Liisasta tuntui kuin hän olisi leikkinyt hevosen kanssa ja hän pelkäsi joka hetki pennun polkevan hänet kuoliaaksi; hän kiersi yhtä mittaa takiaista ja pentu koetti iskeä oksaan, se juoksi askelen eteen- toisen taaksepäin ja haukkui koko ajan vimmatusti. Viimein se heittäytyi läähättäen maahan, kieli suusta ulkona ja suuret silmät puoliummessa.

Liisasta tämä tilaisuus näytti sopivalta pakoretkeen. Hän lähti kiireesti juoksemaan ja juoksi juoksemistaan, kunnes oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi hengittää. Pennun haukunta kaikui aivan heikosti kaukaisuudesta.

“Oli se sentään kovin sievä pieni pentu!” arveli Liisa, ja nojautui voikukkaa vasten levähtääkseen. “Olisin mielelläni opettanut sille temppuja”, hän jatkoi löyhytellen voikukan lehdellä, “Jos vain olisin ollut kyllin iso. Voi hyvänen aika! Olinhan aivan unohtaa, että minun täytyy ruveta taas kasvamaan. Odotapas — mitä ihmeellisiä keinoja siihen käyttäisin. Arvattavasti minun tulee syödä tai juoda jotain; mutta mitä — kas siinä pulma juuri onkin.”

Niin — siinä pulma olikin. Liisa katseli turhaan oikealle, katseli vasemmalle, nähdäkseen oliko kukkasten ja ruohonkorsien seassa jotakin, joka tällaisessa tapauksessa kelpaisi syötäväksi tai juotavaksi. Lähellä häntä kasvoi iso tatti, juuri hänen korkuisensa, ja kun Liisa oli tarkastellut sitä alapuolelta, takaa ja kumpaiseltakin sivulta, juolahti hänen mieleensä tarkastaa yläpuoleltakin.

Hän kohosi siis varpailleen ja kurkisti sienen reunan yli ja mitä näkikään — suuren vihertävän kaalimadon, joka istui sienen päällä käsivarret ristissä tyynesti polttaen pitkää piippua, välittämättä rahtuakaan Liisasta tai muusta maailmasta.