Luku 5

Kaalimato antaa hyvän neuvon

Kaalimato ja Liisa katselivat toisiaan hetken aikaa sanaakaan sanomatta. Vihdoin kaalimato otti piipun suustaan ja puhutteli Liisaa unisella pitkäveteisellä äänellä:

“Kuka sinä olet?” se sanoi.

Tämä ei ollut juuri hauska alku keskustelulle. Liisa vastasi hiukan arasti: “Minä — minä en oikein tiedä nyt juuri — taikka oikeastaan minä tiedän kuka olin tänä aamuna kun nousin ylös, mutta luulen että sen jälkeen olen useita kertoja vaihtunut.”

“Mitä sillä tarkoitat?” virkkoi kaalimato ankarasti. “Selitä tar-kemmin.”

“Minä pelkään, hyvä herra, etten itse voi tätä tarkemmin selittää”, sanoi Liisa, “koska en ole minä, ymmärrättekö?”

“En ymmärrä”, sanoi kaalimato.

“Pelkään etten voi tätä sen paremmin selittää”, vastasi Liisa hyvin kohteliaasti, “sillä enpä edes itsekkään voi tätä ymmärtää, sitä joutuu näet aivan ymmälle, kun monta kertaa päivässä muuttaa kokoaan.”

“Vielä mitä!” sanoi kaalimato.

“Ehkä te ette ole tätä vielä kokenut”, sanoi Liisa, “mutta annapas olla, kun jonakin päivänä muututte koteloksi ja sitten perhoseksi, eiköhän silloin tuntunut vähän hullunkuriselta, vai mitä?”

“Ei ollenkaan”, vastasi kaalimato.

“Teidän tunteenne ovat luultavasti erilaiset kuin minun”, sanoi Liisa, “sen vaan tiedän, että minusta se tuntuisi kovin hassulta.”

“Sinusta”, hymähti kaalimato ylenkatseellisesti. “Mikä sinä sitten olet?”

Ja näin oli taas jouduttu siihen, mistä oli lähdetty. Liisa oli vähän harmissaan kaalimadon perin lyhyistä huomautuksista; hän suoristi selkänsä ja sanoi hyvin juhlallisesti:

“Minun mielestäni te voisitte ensin kertoa minulle, kuka te olette?”

“Miksi?”

Siinä oli taas vaikea kysymys, ja koska Liisa ei keksinyt siihen mitään sopivaa vastausta ja kaalimato kaikesta päättäen tuntui olevan pahalla tuulella, hän lähti pois.

“Tule takaisin!” huusi kaalimato hänen jälkeensä. “Minulla on tärkeätä sanottavaa.”

Tämä kuului varsin lupaavalta. Liisa kääntyi ja palasi sienen luo.

“Hillitse mielesi”, sanoi kaalimato.

“Siinäkö kaikki?” kysyi Liisa nielaisten suuttumuksensa niin hyvin kuin taisi.

“Ei”, vastasi kaalimato.

Liisa arveli, että hän yhtä hyvin saattoi odottaa, koskei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Saattoihan kaalimato lausua jotain, mitä kannatti kuulla. Hetken aikaa kaalimato puhalteli savuja sanaakaan sanomatta. Viimein se otti piipun suustaan ja sanoi: “Vai niin, sinä arvelet vaihtuneesi toiseksi, niinkö?”

“Pelkään, hyvä herra, että niin on”, sanoi Liisa. “Minä en voi muistaa asioita niin kuin ennen — ja sitä paitsi muutan kokoa joka kymmenes minuutti.”

“Mitä asioita et voi muistaa?” sanoi kaalimato.

“Olen esimerkiksi koettanut lausua: ‘Sua lähde kaunis katselen’, mutta se menee päin männikköä”, vastasi Liisa sangen surullisella äänellä.

“Lausu”, sanoi kaalimato, “Kuules nyt, Pappa Kanttarelli”.

Liisa pani kätensä ristiin ja alkoi:

“Kuules nyt, Pappa Kanttarelli”, sanoi poika, “kun et ole enää lapsi niin mene jo sänkyyn ja rauhassa kelli — päällään ei seisoksi harmaahapsi.”

Pappa vastasi: “Nuorena ennen pelkäsin aivojen kärsivän siitä, mutta sen opin vuosien mennen: eihän minulla ollut niitä.”

“Olet vanha”, muorikin väitti näin, “ja lihava myös kuin kaljapönttö; kuperkeikan silti teit taaksepäin — mistähän johtui teko niin hönttö?”

“Nuorena ennen”, kertoi Pappa, “voitelin voiteella selkäpiini; sitä kuluikin muutama kappa, vaan nyt on oloni notkea, fiini.”

“Olet vanha ja leukasi lonksuvat, ja silti syöt paistista lihat ja luut, niin että rustot vain ronksuvat… miten teet sen toisin kuin ukot muut?”

Sanoi Pappa: “Nuorena vaimoineni kiistelin mitä on oikein ja väärin, siihen päivässä tunteja meni, vaan leukoihin voimaa sain ylen määrin.”

“Olet vanha, ja tikkuunkin tulen sait, kun kerran sitä raapaisit vain”, sanoi poika, “ja minä kolmesti kait sitä joka kerran raapia sain.”

“Ota opiksi, poikani, jos on halu”, sanoi Pappa, “ja höpinä riittää jo. Tulitikkukaan ei ole leikkikalu, sekin vaatii taitoa — uskotko?”

Mukaillut Panu Pekkanen

“Se ei ollut aivan oikein”, sanoi kaalimato.

“Ei aivan oikein, niin minustakin tuntuu”, myönsi Liisa arasti. “Monta sanaa on vaihtunut.”

“Se on alusta loppuun aivan hassusti”, sanoi kaalimato päättäväisesti, ja nyt seurasi lyhyt äänettömyys.

Sitten kaalimato aloitti uudelleen keskustelun kysymällä:

“Miten pitkä tahtoisit olla?”

“Oi, en minä pituudesta niin paljon välitä”, vastasi Liisa nopeasti, “minusta on vain ikävä yhtä mittaa muuttua, kai arvaatte.”

“En lainkaan”, sanoi kaalimato.

Liisa ei vastannut mitään. Ei ikimaailmassa kukaan ollut vastustanut häntä noin lakkaamatta. Hän alkoi loukkaantua.

“Oletko nyt tyytyväinen?” kysyi kaalimato.

“Tahtoisin olla vähän isompi, herra kaalimato, jos suvaitsette”, sanoi Liisa. “On aivan liian hassua olla sormen pituinen.”

“Minusta se päinvastoin on varsin sopiva koko”, tiuskasi kaalimato ja kohosi pystyyn. (Se oli juuri sormen korkuinen).

“Mutta minä en ole siihen tottunut”, vaikeroi Liisa raukka surkealla äänellä. Itsekseen hän ajatteli: “Ihmeellisiä nämä eläimet, loukkaantuvat vähemmästäkin.”

“Kyllä siihen vielä aikaa myöten totut”, sanoi kaalimato, pisti piipun suuhunsa ja alkoi taas sauhuttaa.

Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti kunnes se taas suvaitsi ruveta puhumaan. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua kaalimato otti piipun suustaan, pudisti itseään ja haukotteli muutaman kerran. Sitten se kömpi alas sieneltä ja ryömi tiehensä läpi ruohikon huomauttaen ohimennen: “Toinen puoli tekee sinut suuremmaksi, toinen puoli pienemmäksi.”

“Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?” ajatteli Liisa itsekseen.

“Sienen”, sanoi kaalimato, aivan kuin se olisi kuullut Liisan ajatuksen, ja samassa se katosi.

Liisa tuijotti hetken aikaa miettiväisenä sieneen koettaen arvata, missäpäin sen molemmat sivut olivat; mutta kun sieni oli aivan pyöreä, ei asia ollut niinkään helposti ratkaistu. Viimein hän kiersi molemmat käsivartensa sen ympäri niin pitkälle kuin yletti ja mursi palasen sienestä kumpaisellakin kädellä.

“Mutta mikä nyt on oikea?” mietti hän ja nakersi koetteeksi pikkuisen oikean käden palasta. Samassa tuokiossa hän tunsi leuassaan kovan iskun, se oli kolahtanut hänen jalkaansa vastaan.

Hän pelästyi kovin tästä äkillisestä muutoksesta, mutta eipä ollut aikaa siekailuun, sillä hän tunsi supistuvansa aika kyytiä. Kiireesti hän siis haukkasi toisesta palasesta. Hänen leukansa oli pusertunut niin lähelle jalkaa, että hän töin tuskin saattoi avata suunsa; vihdoin viimein hänen kuitenkin onnistui nielaista suupala vasemman käden kappaleesta.

“Ah, vihdoinkin on pääni vapaa!” huudahti Liisa riemuissaan, mutta eipä sitä riemua kauan kestänyt, sillä kauhukseen hän huomasi olkapäänsä olevan näkymättömissä. Katsoessaan alas hän ei nähnyt muuta kuin suunnattoman pitkän kaulan, joka kohosi kuin korsi viheriän lehtimeren syvyydestä.

“Mitähän kaikki tämä viheriä on?” ihmetteli Liisa. “Ja minne ovat olkapääni joutuneet? Ja voi, käsi raukkani, minkä vuoksi en ollenkaan näe teitä?” Hän koetti näin puhellessaan liikutella niitä, mutta siitä ei ollut muuta seurausta kuin että viheriät lehdet jossain kaukana värisivät vienosti.

Koska hänen ei onnistunut kohottaa käsiään pään yli, koetti hän taivuttaa päätään käsiä kohti. Suureksi ilokseen hän huomasi kaulansa vääntyvän mukavasti joka suuntaan aivan kuin käärme. Hän oli juuri taivuttanut sen taiteelliseen kierteeseen ja oli sukeltamaisillaan lehtimereen, jonka puiden latvat muodostivat, kun yhtäkkiä kuului kovaa suhinaa. Hän hypähti pelästyen taaksepäin, suuri kyyhkynen lensi vasten hänen naamaansa ja löi häntä rajusti siivillään.

“Käärme!” rääkyi kyyhkynen.

“Minä en ole käärme!” sanoi Liisa loukkaantuneena. “Jätä minut rauhaan.”

“Käärme, sanon minä!” toisti kyyhkynen. Tällä kertaa sen ääni sentään oli leppeämpi ja se jatkoi vaikeroiden:

“Minä koetan kaikkia keinoja, mutta ei mikään auta.”

“Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä tarkoitat”, sanoi Liisa.

“Minä olen etsinyt puunjuuret, etsinyt rannat ja etsinyt pensaikot yltä yleensä”, puheli kyyhkynen kuulematta Liisan huomautusta; “Mutta nuo käärmeet! Ei mikään estä niitä.”

Liisa joutui yhä enemmän ymmälle, mutta päätti odottaa ääneti kunnes kyyhkynen oli lopettanut puheensa.

“Ikään kuin ei munien hautomisessa olisi kyllin työtä”, puheli kyyhkynen edelleen; “sen lisäksi täytyy vielä pitää yöt päivät silmällä käärmeitä. En ole silmiäni ummistanut kolmeen viikkoon.”

“Olen kovin pahoillani siitä, että teillä on ollut niin paljon vastusta”, sanoi Liisa, joka alkoi käsittää mitä kyyhkynen tarkoitti.

“Ja juuri nyt, juuri kun valitsin korkeimman puun metsässä”, jatkoi kyyhkynen ja sen ääni kimeni kirkunaksi, “ja juuri kun luulin vihdoin viimein päässeeni niistä, ne tulla tupsahtavat luikerrellen pilvestä! Hyi, käärme!”

“Mutta minä en ole käärme, usko minua”, intti Liisa. “Minä olen — olen —”

“No niin! Mikä sinä sitten olet?” sanoi kyyhkynen. “Huomaan, että koetat sepitellä jotain juttua.”

“Minä — minä olen pieni tyttö”, sanoi Liisa jotenkin epävarmasti muistellessaan, miten monessa eri muodossa hän tämän päivän kuluessa oli ollut.

“Erinomaisen huvittava juttu totta tosiaan”, sanoi kyyhkynen mitä ylenkatseellisimmalla äänellä. “Olen eläissäni nähnyt monta pientä tyttöä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi tuommoinen kaula. Ei, ei! Sinä olet käärme; siitä et pääse mihinkään. Ensi kerralla kai yrität kertoa minulle, ettet koskaan ole maistanutkaan munia.”

“Olen kylläkin syönyt munia”, sanoi Liisa, joka oli sangen totuutta rakastava lapsi; “mutta pienet tytöt syövät munia aivan yhtä mielellään kuin käärmeetkin, etkö sitä tiedä?”

“Minä en usko sitä”, sanoi kyyhkynen; “Mutta jos niin on, ovat he tietysti jonkinlaisia käärmeitä, sen verran ymmärrän.”

Tämä omaksuma oli Liisalle jotain ihka uutta. Hän oli hetken aikaa aivan vaiti, kyyhkynen sitä vastoin jatkoi: “Sinä haet munia, sen huomaan liiankin hyvin; minulle on siis yhdentekevää, oletko pieni tyttö vai käärme.”

“Mutta minulle se ei ole yhdentekevää”, selitti Liisa kiihkeästi, “sitä paitsi en todellakaan hae munia ja jos hakisinkin, en kuitenkaan voisi käyttää sinun muniasi. En näet pidä raaoista munista.”

“Mene sitten matkoihisi täältä!” puhisi kyyhkynen vihoissaan ja laskeutui jälleen hautomaan pesäänsä. Liisa ryömi puiden alle niin hyvin kuin saattoi, sillä hänen kaulansa kietoutui oksiin ja hänen täytyi yhtä mittaa pysähtyä irrottamaan sitä. Vähän ajan perästä hän muisti, että hänellä vielä oli kädessään sienen kappaleet. Hän alkoi nyt varovasti maistella niitä nakertaen vuoron perään ensin yhtä sitten toista, jolloin hän muuttui milloin pienemmäksi milloin suuremmaksi. Vihdoin hänen onnistui saavuttaa tavallinen kokonsa.

Oli niin pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli ollut suunnilleen oikean kokoinen, että hänestä tuntui oikein oudolta. Vähitellen hän kuitenkin tottui siihen ja alkoi taas vanhaan tapaansa puhella itsekseen. “Kas niin, nyt olen päässyt puolitiehen tuumassani. Kylläpä ovat hassunkurisia kaikki nämä muutokset! En koskaan tiedä, miltä seuraavassa silmänräpäyksessä näytän. Joka tapauksessa olen jälleen sen kokoinen kuin tavallisesti, ja nyt menen ensi työkseni tuohon ihanaan puutarhaan. Mutta kuinka sinne pääsen, sen haluaisin tietää!” Näin puhuessaan hän yhtäkkiä saapui avonaiselle paikalle, jonka keskellä oli pieni, noin puolentoista metrin korkuinen talo. “Kukahan siinä asuu”, ajatteli Liisa. “Minun on mahdotonta astua siihen näin pitkänä, he varmaan joutuisivat pelosta suunniltaan minut nähdessään.”

Hän alkoi siis taas nakerrella oikean käden kappaletta eikä uskaltanut lähestyä taloa ennen kuin oli kutistunut vajaan vaaksan korkuiseksi.